sunnuntai, 4. helmikuu 2018

Vihan kentällä

Kuten aikaisemmin totesimme, nautintoriippuvuuden synty kehittää sivutuotteenaan sitä suojelevaa vihaa. Tuo sielunsisäinen viha kylväytyy vähitellen maailmaan myös erilaisiksi rakenteiksi ja asenteiksi, jotka johtavat ongelmiin, kasvaessaan ja törmäillessään toisiinsa. Olemme aikaisemmin nimittäneet sitä siirtopahaksi, joka siirtyy eri tavoilla ihmisestä toiseen.

Onko perusteita väittää, että vihan taustalla piilee nautintoriippuvuus? Jos ajattelemme ihmistä joka on matalalla ”nautintokyllästymisvakiintumistasolla” ja ihmistä joka puolestaan on korkealla, niin että hän on käynyt läpi jo massiivisen määrän itsensä viihdyttämiseen tähtäävää, yhä voimakkaampaa nautintoärsykettä. Jälkimmäinen kokee pienetkin muutokset olosuhteissaan huomattavasti raskaampina, kuin ensimmäinen, joka sopeutuu muutoksiin helposti, koska ei joudu laskeutumaan niin korkealta alas, sillä hän on tottunut vähempään.

Vihalla on taipumus siirtyä yhä eskaloitumisherkempään muotoon ja esimerkiksi terrorismia ja sotaa voidaan pitää niiden eräänlaisena päätepisteenä. Ne eivät kuitenkaan pysähdy tähänkään, vaan jättävät katkeruuden uudelleensynnyttävän siemenen itämään. Purkautumisen hetkellä on kuitenkin tarjolla uuden alun mahdollisuus: energian uudelleen suuntaamisen mahdollisuus.

Paha on siis kasaantuneena ihmisiin. Se siirtyy sukupolvelta toiselle mm. perheväkivallan, henkisen väkivallan ja kulttuurisen oppimisen reittejä. Lisäksi kulttuuriin ja ympäristön moninaisesti muuntuneisiin piiloihin kylväytynyt viha vaikuttaa myös ihmiseen toisesta suunnasta. On myös muita syitä, joihin palaamme tuonnempana. Niistä tärkein on taso.

Oma lukunsa on myös se, minkälaisen paineidenkäsittelytavan ihminen on itselleen muodostanut. Tämä on keskeistä. Ihminen johon joku muu on purkanut turhautumisen painettaan epäoikeutetusti, on eräänlaisessa avainasemassa. Se miten hän käsittelee paineensa, määrää periaatteessa maailmanhistorian suuntaa. Muita kohtia ei todella ole. On useita tapoja reagoida:

Ensimmäinen on kosto. Tämä synnyttää lisää pahaa, sillä koston kohteen omaisetkin traumatisoituvat, tuntevat vihaa ym: Pena on traumatisoitunut, koska hänen isänsä hakkasi häntä hänen ollessaan lapsi. Penan sisällä on paljon vihaa, epäluuloa ja surua ja hän on tottunut purkautumaan väkivaltaisesti, oppimansa mallinkin vuoksi. Pena riitaantuu nakkikioskin jonossa mitättömästä syystä Aimon kanssa ja riita päättyy lopulta siihen, että Pena iskee puukolla Aimon kuoliaaksi. Pena joutuu vankilaan, muttei juuri viisastu, koska ei osaa tunnustaa rikostaan ja katua. Sitä vastoin Aimon omaiset joutuvat vihan ja moninaisten tunteiden valtaan. Heille kehittyy sisäistä painetta. Tämä koskee monia ihmisiä suvussa, alkaen äidistä ja puolisosta, päättyen ystäviin ja tuttaviin. Vaikutukset ulottuvat seuraaviin sukupolviinkin.

Toinen on katkeroituminen: Lissu on herkkä, ujo ja kiltti. Hän suunnittelee sanansa jo etukäteen niin, ettei loukkaisi ketään. Hän on aina mahdollisimman samaa mieltä muiden kanssa, jottei syntyisi minkäänlaista väärinkäsityksestäkään syntynyttä pahaa mieltä. Vanhemmiten Lissu on nähnyt niin monia epäystävällisiä ihmisiä ja häneen on purettu niin monia paineita epäoikeutetusti, että hänestä tulee katkera. Lissu alkaa vihata ihmisiä, muttei oikein uskalla tunnustaa itselleenkään, että näin on. Sisään jäätynyt tuska ja kiukku sairastuttavat Lissun. Syvällä sisimmässä haudottu kiukku ja suru aikaansaavat luonteenomaisen kohtaan ongelmia. Lissun vatsa on aina ollut huono - perimmiltään em. syistä - mutta nyt hänelle kehittyy suolistosyöpä. Lissun läheiset kärsivät ja ovat huolissaan.

Kolmas tapa käsitellä maailma siirtopahaa ja epäoikeudenmukaisuutta ja samalla jalostaa sitä hienolla tavalla, on luovuus: Axel on arkkitehti. Hänessä on paloa ja vimmaa. Axel haluaa vain luoda näyttäviä rakennuksia. Hän ei välitä, vaikka joku tekee hänestä ilkeitä huomautuksia. Hän keskittyy omaan ruutuunsa ja jättää muut omaan arvoonsa. Axelin elämäntyö on hieno ja se antaa paljon tyydytystä tekijälleen. Maailmaan jää jonkin verran muuntuneen siirtopahan jälkiä kateuden taakkaa kantavien ihmisten panettelun muodossa. Ne leviävät tavallaan. Silti ihailun ja kunnioituksen tunteen määrä on monin verroin suurempi. Joissakin se herättää kuitenkin myös kunnian himon ja toisten yläpuolelle nousemisen paloa: ”minäkin haluan olla ihailtu ja suuri ”, jolloin himo palaa osittain juurilleen.

Neljäs tapa käsitellä maailman vellovan siirtokurjuuden taakkaa on ymmärtämys. Siihen täytyy kasvaa ja jalostua elämän morttelissa. Se ei onnistu kaikilta, mutta kierto tuo uutta kypsää siirtopahan käsittelijää vääjäämättä elämän kentälle. Tämä on laki: Angela on ihana luonne. Hän ymmärtää kaikkia. Hän on älykäs, tarkkanäköinen ja hyvin tunneälyinen. Angela näkee mutkattomasti, minkälainen ihminen toinen todella on. Hän näkee toisen hyvät ja huonot puolet. Hyvää hän kunnioittaa ja huonoa ymmärtää. Angelalla on sisäsyntyinen pyrkimys selvittää mikä toista vaivaa. Minkälainen historia toisella on. Minkälaisia vastoinkäymisiä hän on kokenut. Näistä havainnoista käsin hän ymmärtää muita, ja pahimmat murhamiehetkin pitävät häntä ystävänään ja toivovat hänelle pelkkää hyvää. Siirtopaha on voitettu. Sen kulku on katkaistu. Keskeistä on se, että Angela ei yritä ymmärtää muita oman reaktionsa tukahduttaen, itsensä kustannuksella, vaan näkee ymmärtämyksen ja lempeyden valossa myös ne tunteet, joita hänessä itsessään herää vaikeina kohtaamisen hetkinä. Angela ei yritä kasvaa negatiivisista reaktioistaan ja tunteistaan eron, vaan hyväksyy ne muuttamatta, rakastaen ja ymmärtäen kuin äiti lastaan. Näin hän ei liimaa todellisen olemuksensa päälle inhimillisen ihannekuvan jäykkää peittoa, vaan pysyy vaistomaisesti auki. Hän ottaa mustan sisäänsä, mutta ei kätke sitä itseensä katkeruuden, marttyyriuden ja vihjailevan luonteen edelleenkierrättäväksi lähteeksi, vaan vapauttaa sen valkoisena valona, joka säteilee kaikille ymmärtämystä ja Rakkautta. Angelan seurassa on helppo olla.

torstai, 1. helmikuu 2018

Kaksi säiliötä

On myös toinen este, joka estää ymmärrystä toimimasta täysipainoisesti. Se on aikamme todellinen kansantauti, vaikka sitä ei siksi tunnisteta. Kyseessä on korkea riippuvuustaso, joka turmelee tunneluonnon herkkyyden.

Äly on tietyiltä osiltaan kehittynyt korkealle tasolle. Sen erittelevää ominaisuutta, joka puntaroi vaihtoehtoja ja pitää parhaan, kehitetään jo kaikkialla maailmassa organisoidun koulutuksen voimin. Älyn säiliö on täynnä käytännöllistä järkeä. Se ei kuitenkaan näe yksinään syvyyssuuntaan.

Toinen säiliö, joka on terve tunne, tai sydän, on aikanamme puolestaan suuresti laiminlyöty. Koska käsityksemme onnellisuudesta on vinoutunut ja itsekeskeisen näkemyksen alainen, olemme kasanneet tunteiden tyyssijan täyteen roskaa ja se kaipaa puhdistusta. Tunteen säiliön kyllästymisvakiintumistaso on korkea, koska olemme alkaneet käyttää järkeämme ja keskittymiskykyämme halujen toteuttamisen loputtomalla tiellä. Ulkoinen kulttuuri antaa sille mallin ja me kasvamme sen sisään; yleensä kyseenalaistamatta, koska vaivihkaa syntyvä riippuvuus miellyttävämmästä kehittyy jo varhain lapsuudessa, ennen kyseenalaistamiskyvyn heräämistä.

Tunneluonto altistuu herkkyyden vähenemiselle, kun nautintoriippuuvuuksien määrä ja laatu sydämen säiliössä kasvavat. Kun tunneluontoa kiihotetaan, sille on ominaista vähitellen tottua tilaansa. Tällöin saavutetusta nautinnosta tulee pelkkä paremmanpuuteriippuvuus, josta ei haluta luopuakaan, koska siitä luopuminen aiheuttaa vastavaikutuksena kärsimystä. Koska nautinnon tarjoama ilo vähitellen alkuperäiseen verrattuna laimenee ja nautinnon juuresta huomaamatta syntynyt kasvava elämäntuska väijyy oven takana, ihminen haluaa uutta virikettä, joka on hieman voimakkaampaa kuin edellinen…

Näin nautintoarsenaali vähitellen vaivihkaa kasvaa, karkeus lisääntyy ja viattomuus alkaa väistyä. Nykyisenä nautintohedonismin luvattuna aikakautena jopa lapset ovat jo usein täynnä haluja ja riippuvuuksia, joka näkyy viattomuuden katoamisena, tyytymättömyytenä ja levottomuutena.

Koska tunneluonnon onnellisuudesta vallitsee yleisesti väärä käsitys, eikä sen pitkäaikaisvaikutuksia osata erottaa lyhyestä ja vastakohtaansa sidotusta ilosta mm: kunnian himo, itsekäs seksi, ostosvimma, porno ja yleinen hedonismi saastuttavat tunneluonnon säiliötä. Näiden riippuvuuksien säilyttämisenhalu ja välitön kiistäminen – joka helposti nostaa päätään esimerkiksi tällaisessakin paljastumistilanteessa - synnyttää niitä suojelevan vihan, joka leiskuu helposti tummanpunaisena roihuna, (myös) vallaten itselleen tilaa sielun säiliössä. Tilannetta on vaikeaa korjata, koska täynnä haluja oleva ihminen tuntee voimakasta halua kieltää ongelmansa ja vähätellä niitä. Niistä on tullut elämisen tarkoitus, eikä muuta suuntaa haluta, tai voida nähdä. Itsetärkeys, pätemisentarve, omien virheiden tunnustamattomuus ja kovuus, versovat myös esiin herkkyyden katoamisen myötä.

Keskeistä on siis se, että kun tunneluonto tylsistetään yhä karkeammalla tunnevärähtelyllä herkemmät nyanssit jäävät havaitsematta ja tunnistamatta samasta syystä kuin tähtiä ei nähdä päivällä, auringon voimakkaan valovaikutuksen seurauksena. Näin mm. kekseistä havaintomateriaalia jää puuttumaan. Johtopäätöksiin tarvittava materiaali on köyhää ja tietyn laatuista. Rautalangasta vääntämisen opille alkaa ilmaantua näkökulmasidonnainen tarve.

Uusi vaihde tunneluonnon turmeltumisessa syntyy, kun älyn säiliö valjastetaan nautinnon tuottamisen käyttöön. Vakavana esimerkkinä tästä, on esimerkiksi länsimaissakin trendinä leviävä Tantramenetelmä, jossa seksuaaliseen kliimaksiin pyritään pelkän huippuunsa hiotun älyllisen keskittymisen avulla. Aikaamme kuvaa myös hyvin se, että kukaan ei tunnu näkevän tämänkaltaisessa toiminnassa minkäänlaista ongelmaa, vaan päinvastoin: se saa osakseen ihailua ja ”sananlevitystä”. Kuitenkin, kuten vanha symbolin asuun verhoiltu viisauskin antaa ymmärtää: kun vinoutuneen tunteen käärme pistää kokonaisälyn hevosta tiedostamattomuuden kantapäähän, sen ratsastaja kaatuu taaksepäin…

Katoavan tunneilon kautta eläminen vaatii yhä suurempaa halujen kasvattamista. Myös markkinatalous palvelee tätä päämäärää. Ja kuten totesimme, luopuminen synnyttää vihaa. Siksi olemme erittäin vaarallisella tiellä: Kukaan ei halua luopua vastakohtaansa sidotuista elämäntarkoitusnautinnoistaan, jotka käyvät yhä karkeammiksi itsekkäimmiksi ja ennen kaikkea: niistä luopuminen aiheuttaa vihaa, joka etsii syitä purkautuakseen. 

sunnuntai, 28. tammikuu 2018

Aivojen kehityssuuntapainotus ja vallitseva maailmankuva

Näistä edellä mainituista sekavista ja vaikeasti hahmotettavista syistä tiede uskoo sattumaan. Koska se uskontojen naiiviudelle oikeutetusti loukkaantuneena kieltää viimeiseen asti kosmisen intelligenssin havainnon, se joutuu järjettömille tantereille, jossa uskotaan että sattuma on liittänyt partikkeleita toisiinsa niin, että muodostuu täydellisen uskomatonta jatkumoa ja tarkoituksenmukaisuutta. Pelkkää ihmeellistä prosessia tunneälyttömällä ”mitenmetodillaan” tutkiessaan se on hyväksynyt itseliittymisen mahdottoman harhan sellaisenaan. Loistava ja monissa muissa asioissa loistavasti toimiva tiede ei kuitenkaan oikeasti muuttuisi miksikään, vaikka se hedelmöitettäisiin luovan ja järjestävän järjen idealla.

Lisäksi myöskään tajuntaa ei voi ottaa itsestäänselvyytenä joka on, ja jonka on siis täytynyt syntyä kyseisen sattumapelin uskomattomana sivutuotteena. Oletus on kestämätön ja todistamaton, kuitenkin se kuuluu tieteellisen oletusdogmiston huomaamattomiin oletuksiin. Juuri tässä on aikaisemmin mainitun epäherkkyyskehityssuunnan ydin: Ihminen, jota on juuria ymmärtämättömästi ja ilman oivallustietoa opetettu niin ajattelemaan ja joka on saanut tästä ajattelutavastaan ryhmähierarkiassa kohoamisedun, saattaa mielellään uskoa niin. Se että usko on mieletön, ei enää haittaa, jos uskovia on riittävän paljon ja he ovat asemavaltansa huumaamia: heillä menee lujaa. Mikäli on tottunut ilmoituksenomaisen tiedonlaatuun, jota jaetaan auktoriteettiperusteisesti, ei enää osaa antaa juuret näkevälle oivallustiedolle arvoa.  Lisäksi, mikäli totuudenlähestymistapa on keinotekoisesti jäädytetty etsimään maailmasta vain niitä puolia, jotka sen havaintohaaviin voivat jäädä, ollaan osittuneen sektoritotuuden kaiken muun ulostyöntävällä vinokehitystiellä. Usein se alkaa pitää olennaisia kysymyksiä jopa mielettöminä. Käsitys vahvistuu ennakkoluulosuojatun tiedekuplan sisällä, jossa riittää tutkimista, eikä ulos ole halua tai tarvetta kurkistella.

Tieteen testattavuusvaatimus on keinotekoinen määritelmä, joka rajaa todellisuutta. On perusteetonta rajata sen tutkimuskyvyn ulottumattomissa oleva ulkopuolelle ja olemattomaksi. Se yltää useammin objektiiviseen pintaan, muttei juuri lainkaan subjektiiviseen syvyyteen. On kuitenkin syytä edelleen perusteellisesti painottaa, että joissakin asioissa kyseinen keksitty metodi toimii loistavasti, vaikka joissakin sen avulla saadaan ulkopuolelta vain valjuja kuvia, jotka täytyy tulkita ja tulkintakyky usein ontuu, koska sitä ei ole harjoitettu.

On tietenkin kova väite, että tulkintakykyä ei olisi harjoitettu. Sehän kumpuaa asiantuntemuksesta ja aiheeseen vuosikausia perehtymisestä. Lisäksi parhaat älyt on yleensä valjastettu tieteellisen tutkimuksen piiriin. Näin on. On kuitenkin muutakin: Älynkäyttö on vallitsevan keinotekoisen vaatimuksen vuoksi ohjautunut kaavamaiseen, pirstaloituneeseen ja ”tekniseen” suuntaan, koska tietynlaiset vaatimukset sitä sinne vääjäämättä ajavat. Se aivojen muokkaussuunta, joka nykyään on vallalla ja johon koulu liian varhain ajaa, synnyttää tietyn tyyppistä ajattelua, joka johtaa tiettyyn lopputulemaan. Tuo lopputulema on vahvistunut vuosisatoja. Koska parhaat tieteentekijät kvalifoituvat koulumaailman huipulta ja sen muokkaavan suodattimien läpi, tietyt älynkäyttösuunnat eivät pääse esiin, vaan sukupolvisella vallankäytöllä aikaansaatu näkökulmasidonnainen sektoritotuus elää, jatkuu ja voi hyvin. Tämä vallankäyttö saa alkunsa velvollisuudentunnosta sukupolvista jatkumoa kohtaan. Siinä on uskonnollisia piirteitä, eikä sitä haluta kyseenalaistaa.

Kouluopetus on kysyvän sijasta ilmoittavaa, eikä omaa syväpäättelyä suosita. Lisäksi älyä ohjataan huomaamatta käyttämään itsekkäisiin päämääriin, ei muiden hyödyksi. Tämä sulkee merkittävän oven. Aidoksi ihmiskunnan auttamiseksi naamioitu nobelintavoittelukilpa johtaa tutkimusta usein lopulta merkityksettömille alueille, jotka siksi paljastuvat vasta, kun karut elämänkohtalot heittävä synkeitä varjoja elämäntielle.

Pahin ongelma on kuitenkin se, että kyseiseen koulusta alkavaan ja siis ahkerimpia oppilaita eniten saastuttavaan aivomuokkaukseen ja sitä seuraavaan älynkäyttötapaan tottunut tulee lähes sokeaksi viitteenomaiselle tiedolle. Se on ainoa tiedonlaji, joka voi ulottaa tietonsa syvyyssuuntaan. Vallitseva näkemys kuitenkin varoo sitä huolellisesti: Jos kyseistä aivoaluetta ei harjoiteta, se kutistuu. Jos se taas on harjoitusta saanut ja sen suunta on siis alkanut riittävän varhain, koulun vasemman aivopuoliskon opetukset tuntuvat vierailta, eikä kyseinen lapsi läpäise seulaa: Häntä ei kiinnosta kaavamainen ja vääriä asioita alleviivaava koulu, vaan hän vieraantuu, ohjautuu kiinnostuksissaan muualle, ei saa tilannetta muuttavaa valtaa ja auktoriteettia, vaan valta on niillä, jotka kouluun tietyn yksipuolisen aivosuuntansa vuoksi sopivat ja jotka näin sitä suuntaa myöhemminkin haluavat vahvistaa. Kyseisellä vallassaoloryhmällä on myös auktoriteettikaramellejä, kuten, vaikuttavia koneita ja laitteita, jotka terävällä älyllään ovat kunniansa kiihdyttäminä valmistaneet ja joiden kehitystyössä on takana sukupolvien siirtotietoevoluutio. Niiden hienous saa ajattelemaan: ”He ovat oikeassa kaikessa.”

Tilanteen tekee vielä pahemmaksi se, että kyseiseen tiedonlajiin ja älynkäyttötapaan tottunut ei osaa vaivihkaa muuttuneesta näkökulmastaan käsin nähdä em. viitteenomaisen tiedonkyvyn arvoa, vaan leimaa sen mututuntuman kanssa samaan kastiin. Hän varoo visusti sitä, joka olisi kipeimmin tarpeen. Siihen olisi jo kuitenkin parasta tottua lapsesta saakka. Lasten koulukapina johtuu suurelta osin juuri tämän vajeen alitajuisesta tiedostamisesta: ”En halua kaavamaistua. En tahdo sektoroitua. En tahdo astua kunnianhimon kilpakentälle.”

Raju esimerkki: Kyseinen nykyhetken päättelykyvyn ongelma näkyy esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa kyseistä teoria- ja ilmoitustietolähestymistapaa yksipuolisesti harjoittanut teoreetikko tuodaan johonkin käytännön taitoa vaativaan tilanteeseen. Sanokaamme vaikka rakennustyömaalle. Suurista alkuluuloista huolimatta perustaltaan yksinkertaiset toimet eivät ota luonnistuakseen, koska ajattelu toimii teoriaa muistelevasti, eikä muistitietoa ei ole. Se on ensin teoreettisesti hankittava. Ajatuksen hyppyyn tottunut ja merkitystä teorian sijaan elämässään painottanut sen sijaan kykenee heti tarttumaan toimeen, vaikka ei olisi ennen kyseisiä töitä tehnytkään. Tämänkaltainen esimerkki on tietenkin helppo ymmärtää väärin ja kieltää, esimerkiksi tietyn alkutiedon tarvitsemissyystä, mutta se joka yltää tarkoitettuun ymmärtää asian helposti.

Toinen esimerkki viitteenomaisen tiedonkäytön älystä on runoilija: Hän on harjoittanut vaikeasti ymmärrettävän tekstin sisäännäkevää tulkintaa ja tullut siinä hyväksi. Ts. hän on samalla kehittänyt niitä aivoalueita, jotka tästä tekstin sisäännäkökyvystä ovat vastuussa ja ne ovat vahvistuneet. Hän näkee vaivatta ja välittömästi, mitä asialla haetaan. Jos paikalle tuodaan esimerkiksi matemaattista päättelyä liian yksipuolisesti harjoittanut henkilö, hän on puolestaan loukkaantunut sekavasta tekstistä ja vaatii siihen täsmennyksiä ja sovittujen käsitteiden järjestelmää. Hän ei myöskään pidä sitä lainkaan arvokkaana tai olennaisena, vaan näkee sen ainoastaan kaaoksena, jonka voi tulkita mielivaltaisesti ja kaipaa kaavamaista matemaattista kauneutta, johon on tottunut.

On myös valaisevaa ajatella, että melkoisen monet ihmiskunnan neroista ovat olleet lukihäiriöisiä. Esimerkiksi Albert Einsteinin, oletetaan kärsineen Dysleksiasta, eli lukihäiriöstä. Nykyisen aikakauden eräällä suurimmista visionääreistä Richard Bransonilla on lukihäiriö. Yhdellä elokuvahistorian suurimmista nimistä Steven Spielbergillä on diagnosoitu lukihäiriö. Myös harvinaisen pitkän, nerokkaan näyttelijänuran tehneellä Tom Cruisella on lukihäiriö. Maalaustaiteen eittämättömällä nerolla Pablo Picassolla oli lukihäiriö. On myös lukuisia muita: Dysleksikot ovat yliedustettuina nerojen sarjassa. Mistä tämä kertoo: Lukihäiriöinen on oppinut päättelemään tekstin, sen sijaan, että lukisi sen ilmoituksia. Tämä on olennaista. Kun tästä ”väärästä” alkusuuntauksesta tulee tapa, se jää pysyväksi ominaisuudeksi. Ihminen ei muistele vaan päättelee. Myöhemmin, hän voi lukea (ja kokemustensa kasvussaan muillakin tavoilla löytää) mielin määrin tietoa ja säilyttää sen merkityksen kautta ymmärtäen.

Päättelyn materiaali voi myös kehittyä, uudelleenyhdistäyä oivalluksiksi ja kasvaa. Tosin muut, joiden suuntana ei ole päättely, mutta jotka nauttivat nykyopetusmetodin mukaisesta auktoriteettivalta-asemasta, väheksyvät dysleksikon mahdollista kykyään ”syvänähdä”. He toteavat sisäisesti: ”et voi tietää tuota, koska mekään emme tiedä ja sinähän olet tyhmempi kuin me.” Kun oppii lukemaan merkityksiä, ei usein lue sanaa kunnolla, vaan katsoo ainoastaan sen kokonaiskuvaa ja yrittää arvata sen edellisten sanojen suunnan perusteella. Muut taas lukevat sanaa kirjain kirjaimelta ja kehittyvät tässä nopeiksi. He muuttuvat kuitenkin omaksujiksi, koska vyörytys on liian voimakasta ja teksti tietyn tyyppistä: se ei ole kysyvää vaan ilmoittavaa.

 Kaikki on siis kiinni alkusuuntauksesta. Siksi tietovyörytystä ei pidä aloittaa liian varhain. Irrallisia tietoja liian varhain keränneellä on myös toinen vaara: Hän saattaa ennen syvätiedolle kypsymisikäänsä - joka on huomattavan myöhään, yleensä vasta yli kaksikymmenvuotiaana - alkaa pitää irtotietovarastoaan merkittävänä ja koska sen avulla ei näe syvyyssuuntaan, todeta ylpeästi, mutta tietämättään näkökulmasidonnaisesti: ”Emme voi tietää tuonpuoleisista: Skeptikot ovat oikeassa.” Kun päättely kerran on tehty ja kenties lausuttu ääneen, se ei enää juurikaan muutu. Näin tapahtuu kahdesta syystä: Kerran sanomaansa ei nykyisen kulttuurin huomaamattomassa manipulaatiopaineessa helposti myönnetä vääräksi – edes itselleen. Toisaalta väärän tiedonomaksumislaadun kasvu vain jatkuu ja jatkuu: Tietoa pidetään informatiivisena ja ilmoituksenomaisena omaksumistietona, joka on kopioitu siirrännäinen. Ihmisestä on tullut kirjanoppinut muistelija, jonka päähän tietoa siirretään. Tätä laihaa ainesta sitten sovelletaan ja muokataan. Sitä lisätään myös kokeiden tulosten seurauksena ja liitetään muistelutietoainekseen.

Ei ole lainkaan merkityksetöntä, minkälaista painotusta eri oppiaineiden kesken pidetään koulun kiivastahtisessa opetussuunnitelmassa, joka on siis samalla aivojenmuokkausprosessi. Useimpia aineita ollaan ajauduttu opettamaan rautalangasta vääntämisen tavoilla ja oikean aivopuoliskon näkökulmista, ilman että oppilaan tulee itse ponnistella aukkojen täyttämiseksi. Esimerkiksi äidinkielen kielioppi on puhtaasti vasemman aivopuoliskon tapa hahmottaa kieltä. Tietynlaisille oppilaille se jää vieraaksi. Jo valmiiksi vasenaivopuolisko-orientoituneita se puolestaan suosii. Lisäksi nykyään liiaksi painottunut kielten opetus tapahtuu myös edellä mainitun kaavamaisuuden mukaan: Tämän alkusuuntauksen avittamana lapsi oppii sitten esimerkiksi englannin kielisestä TV-ohjelmasta poimimaan ennen kaikkea uusia sanoja, sen sijaan, että poimisi niistä merkityksiä. Toki hän tekee molempia, mutta painotus on siinä, mikä alkusuunta hänelle on tarjottu. Lisäksi energiaa ja aikaa on käytettävissä vain tietty määrä. Lopputuloksena lapsi osaa kieltä, muttei ymmärrä ajatuksen hyppyä tarvitsevia asioita - ei enää opi myöhemminkään, vaan tottuu rautalangasta valmiiksi väännetyn ilmoitustiedon laatuun, pitäen sitä ainoana oikeana.

lauantai, 6. tammikuu 2018

Luojan synty ja epäherkkyyden ongelma

Mikäli maailmankuvan perusta muodostuu uskomuksesta, se ei ole täydellinen vaan vääristynyt. Vaikka uskomus ei olisi suoranainen, vaan luonteeltaan ”negatiivinen” tilanne ei muutu. Vaikka sen jälkeen tehdyt havainnot olisivat suunnattoman kunnioitettavia ja tosia, tilanne ei muutu. Mistä on siis kyse?

Voiko sattumalta muodostua suunnattoman monimutkaisia rakenteita, joilla on täydellinen tarkoituksenmukaisuus ja pitkän aikavälin jatkumo? Kalpean kuvainnollisesti ilmaistuna: voiko siellä täällä leijuvista pikseleistä muodostua sattumalta vähitellen yksittäisiä kirjaimia? Voiko itsestään ja sattumalta muodostua laki, joka saa ne yhdistymään sattumalta siten, että niistä muodostuu loputtoman pitkiä kirjasarjoja, joissa on järjellinen koostumus? Voiko sattumalta muotoutua havainnoitsija joka ei ole olemassa vain ohikiitävää hetkeä, vaan jolla on jatkumo ja joka kykenee lukemaan noita kirjoja? Voivatko vapaasti avaruudessa törmäilevät atomit sattumalta muodostaa järjellisiä kokonaisuuksia ja leijua täsmälleen oikeissa kohdissa avaruutta, jotta niistä muodostuu muoto. Mikä pitää atomit täsmälleen järjellisissä suhteissa toisiinsa, eikä päästä niitä hajaantumaan kaoottisiin liikesuuntiinsa? Jos joku uskoo - vaikka ei ole tullut ajatelleeksi - että järjetön kaaos voi aikaansaada kaiken tämän, häntä on nimitettävä uskovaksi, vaikka hän ei itse nimityksestä pitäisikään, vaan keksisi mielivaltaisia ulosselityksiä, joita lausuu totuudeksi naamioiden, ja auktoriteetin suulla.

Materia ei voi leijua oikeisiin muotoihin ja pysyä täsmällisesti paikoillaan kohteen kyetessä vieläpä liikkumaan, ilman niitä järjestävää tarkoituksenmukaista järkeä. Materian tutkiminen ei siis paljasta perimmäisiä kysymyksiä vaan ne sijaitsevat niitä järjestävässä laissa, vieläpä kaikkia lakeja säätelevässä ylimmässä ”laissa”. Niitä ei voi tutkia tieteellisen menetelmän avulla. Ainoastaan niiden ulkopiirteitä voidaan havaita. Lähes äärettömän tarkoituksenmukaista jälkeä luova laki on olennainen tekijä. Ei materia, joka on vain muovailun käyttöväline.

Tieteellisen kunnian ja saneluvallan pullistama tiedeyhteisö, joka on oikeutetusti kirkkojumalalle allerginen, on valmis keksimään mitä tahansa muuta, kuin itsestään selvää kosmista arkkitehtiä lakien alkusyyksi. Vallitsevan teoria mukaan äärettömässä äärettömyydessä voi itsestään (?) syntyä lukuisia maailmankaikkeuksia, joista joku osuu lopulta oikeaan. Tämäkään ei kuitenkaan selitä materian järjestymistä suunnattoman tarkoituksenmukaisiin muotoihin: se että sinne tänne törmäilevät kaaoksenalaiset atomit muodostaisivat pysyviä j rakenteita, muotoja, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään on mahdottomuus. Se että maailman rakenne ei sattuman arpomana kokoelmana sisältäisi minkäänlaisia virheitä, on mahdottomuus. Äärimäisen hyvällä tahdolla ja voimakkaalla uskolla voidaan olettaa, että jossakin maailmakaikkeudessa tällainen atomimuotokokoelma muodostuisi hetkeksi, hajaantuakseen sitten uudelleen kaaoksenalaisiin suuntiin. Ääretön kaaosmaailmankaikkeudessa leijuva äärimmäisen hienojakoinen ”tomu” ei voi sattumalta muodostaa järjellisiä atomaarisia kokonaisuuksia, vaan olennainen tekijä on järjellinen laki. Ts. se laki, joka on kaikkia muita säätävä kattolaki. Tästä varmaankin olemme samaa mieltä. Meidän on siis keskitettävä huomiomme tähän lakiin.

Materia ei muodosta lakeja, vaan lait muovaavat materiaa. Materiasta - ihmettelemättömällä ja tunnepoistetulla ”jotain nyt vain on, miten se siis toimii”, periaatteella tehdyt havainnot - eivät voi koskaan avata olennaista lakia. Ne ainoastaan hämäävät kuvittelemaan, että koska kaikki toimii materian tasolla näin, ratkaisu on materiassa, eikä siinä mitään sen ihmeellisempää ole. Tieteellinen teoria materiaalisen maailmankaikkeuden sattumasynnystä painottuu liikaa materian ”itsemuodostukseen”, mutta se tulee pienen tarkennuksen myötä ratkaisemaan jotakin hyvin oleellista. Se kertoo meille ratkaisun suurimpaan arvoitukseen, jota on pohdittu kaikissa riittävän korkealle nousseissa kulttuureissa kuumeisesti jo vuosituhansia: Miten Luova järki on syntynyt. Miten äärettömästä kosmisesta rikkumattomasta harmoniasta ja hiljaisuudesta voi nousta intelligentti muotoja muovaava voima, perimmäinen lainsäätäjä, joka on kaiken taustalla?

Ratkaisu piilee äärettömyyden luonteessa ja äärettömässä määrässä mahdollisuuksia, joita se sisältää, aivan kuten em. tieteellinen teoria sattumaan uskoen esittää. Todellisuudessa se ei selitä muuta kuin sen, että tietyissä olosuhteissa äärettömyyttä syntyy ylin ”laki”, jota meidän on nimitettävä: Alkusyyksi, Kosmiseksi arkkitehdiksi, Muovailevaksi Jumalaksi ja joka on suunnatonta monimuotoisuutta luovien järjellisesti toimivien lakien taustalla. Siihen sisältyy kaikki järki jonka me tunnemme, olipa se sitten orgaanisessa tai teknisessä muodossa ja paljon enemmän. Siihen sisältyy kaikki suunnaton tarkoituksenmukaisuus, vaikka me olisimme väärän pragmaatisuusvaatimuksemme edessä suoran näköyhteytemme sen ihmeeseen menettäneetkin. Siihen sisältyy se suunnaton kauneus ja sitä havaitseva viisauden ylläpitämä silmä, vaikka me olisimme havaintoherkkyytemme korkean himovakiintumistason myötä menettäneetkin. Siihen sisältyy myös paljon muuta, johon palaamme tuonnempana.

Olennaista on nyt siis se, että edellä esitetty tieteellinen teoria ei ratkaise satunaisen materiaalisen maailmankaikkeusonnenkantamoisen arvoitusta, vaan Jumalan synnyn arvoituksen, koska laki ja tarkoituksenmukaisuus ovat olennainen tekijä. Miten kosminen intelligenssi siis syntyy? Missä on sen alku? Se emanoituu äärettömyyden helmasta, kun äärettömän äärettömyyden pinnalle syntyy satunnainen kupla joka myöhemmin alkuunsaattaa olennaiset lait ja luo materian, erottaen kosmisen nollatilan kahteen leiriin: materiaksi ja antimateriaksi. Se toimii harmonisen kosmoksen pinnalle muodostuneesta kahdeksikon keksipisteestä käsin, sylkien antimaterian pääasiassa toiseen kammioon ja materian toiseen kammioon…

Ihmisen on vaikeaa seurata Jumalallisen synnyn alkuperää, koska hän ei voi ymmärtää, että kosmisen alkuhetken pisteessä ei ollut myöskään aikaa eikä tilaa. Ts. Äärettömyydessä piilevä kosminen mahdollisuus, joka aktivoitui tietyissä äärettömyyden olosuhteissa, äärettömiä mahdollisuuksia sisältävällä pinnalla, samalla kun muut epätäydelliset mahdollisuudet jäivät aktivoitumatta. Siksi ääretön äärettömyys sisältää myös Luovan Voiman, joka äärettömiin mahdollisuuksiin se tietenkin sisältyy. Se voi olla latentissa tai aktiivisessa tilassa, mutta äärettömässä äärettömyydessä ei voi olla olematta myös sellaista kohtaa, jossa kaikki vaadittava viisaus on täsmälleen oikeissa suhteissa toisiinsa. Se on äärettömyyden luonne!

Ei siis muodostunut täydellisesti toimivaa sattumauniversumia, vaan äärettömyyden syövereiden mahdollisuuksissa piilee Luoja, joka käynnisti harmoniset lait ja suuren kokonaisuuden.

Tieteessä mikään ei varsinaisesti muutu, jos omaksumme tämän käsityksen. Se ainoastaan ylevöittää sitä ja palauttaa kadonneen merkityksen, kokonaisuuden ja suunnan.

Äärettömyyden ääretön määrä mahdollisuuksia synnyttää siis mieluummin kosmisen järjen, kuin arpovan ja haaskaavan sattuman, joka ei täytä occamin partaveitsen kriteerejä. Varsinkin kun muistamme, että ”aineeton” ja ohjaava laki on olennainen, ei sen muotoihin järjestämä materia.

sunnuntai, 31. joulukuu 2017

Baabelin hämmennys

Totuutta hämääviä rakenteita on nykyään paljon. Niiden taustalla on yleensä jonkin ryhmän tai yksilön etu: usein valta, maine, tai materiaaliset hyödyt. Totuuden hämäämisestä on tullut niin arkipäiväistä ja osin hyväksyttävääkin, että toteamme usein kyynisesti elävämme totuuden jälkeistä aikaa. Uskonnot jotka väittävät olevansa totuuden asialla, ovat usein jo ennen tekstiensä muodostumisvaihetta altistuneet samalle prosessille: sokeasti seuraavat massat uskovat mitä tahansa, kunhan joku on joskus lausunut hyvin piilotetut etunsa Jumalan nimessä.

 Paljon lupaava tiede ei puolestaan löydä ulos keinotekoisesti muodostamansa totuudenlähestymistavan vankilasta, vaan vaatii ensin tappamaan terveeksi kehitetynkin tunteen ja katsoo sitten nyanssitajunsa menettäneellä puusilmällään kokonaisuudesta suodatettuja epäolennaisia harmaan sävyjä, eikä koskaan onnistu kokoamaan hajottamaansa palapeliä oikein. Filosofia on puolestaan kuollut ja muuttunut teoreettisen luonnontieteellisen tutkimuksen hännystelijäksi ja inhimillisillä sivuseikoilla sofistisesti spekuloivaksi näennäissyvälliseksi jargonautomaatiksi.

Näiden keskeisten vaikuttajien epäonnistuminen tehtävässään, on luonut ihmiskunnan yksilöiden ympärille arvottomuuden ja egopainotteisen elämäntavan rautaisen muurin. Muuri on vahvistunut hengellisessä tyhjiössä painiskelevien ihmisten välisestä voima/valtamittelystä ja kilpailuasenteesta, joka on kehittynyt huomaamatta vallitsevaksi käytännöksi. Nämä toimintatavat, joiden sisään olemme huomaamatta kasvaneet, ovat jättäneet meihin lumouksen joka vahvistaa egoa edelleen: ”Minun on oltava jotakin muiden silmissä. Minun on etsittävä mahdollisimman paljon henkilökohtaista alempaa nautintoa, kuten seksiä ja viihdettä ja ”ylempää” nautintoa, kuten mainetta ja valtaa, olkoonkin, että mikään määrä niitä ei koskaan riitä, ja nautintoilon tuntemiskyky heikkenee jatkuvasti, luoden tilaa yhä pidempiaikaisille tasapainottavan sieluntuskan aikakausille.”

Tämänkaltaiset sekä ulkoiset että sisäiset prosessit ovat johdattaneet meidät epäherkkyyden tilaan, josta käsin maailma näyttäytyy tietynlaisena. Näkökulmamme puhtaaseen totuuteen ei enää sijaitse esteettömän näköalan kukkulalla, vaan alarinteen reuna-alueen kivikkoisessa pusikossa, josta käsin näkyy vain se totuuden maiseman suunta joka on tällä hetkellä edustettuna. Muiden elementtien edessä seisoo itsekkyyden, korkean nautintoriippuvuustason, kiireen, auktoriteettisuskon ja älyllisen ylpeyden kivinen vuorenseinämä ja orjantappurapensaikko.

Pahinta ongelmassa on se, että alarinteen kapean sektorin pusikossa saneluvaltaa saanut auktoriteetti ei voi havaita tilaansa ja vaikka sen huomaisikin, ei sitä kunnolla halua tiedostaa, sillä saavutettu, vaivihkaa riippuvuudeksi muuttunut etuasema toimii esteenä. Näennäisjoviaalista etuoikeutettujen ryhmähengestä ja jääviydestä muodostunut este on liian voimakas kiihoke, varsinkin kun sen ulkopuolella on tarjolla ainoastaan ylenkatsetta ja ylpeyden ryhmähengestä kotoisin olevaa pilkkaa:

Tieteellinen maailmankuva on kohonnut valta-asemaan – suurelta osin siunauksellisen oikeutetusti – kun usko-uskonnot ovat paljastuneet riittämättömiksi saduiksi. Sen perustassa on kuitenkin ammottavia aukkoja joiden ratkaisemiseksi on käytetty mielikuvituksellisia teorioita, tai ne on siirretty lepäämään toistaiseksi. Kyseessä on mm. tajunnan ongelma, järjettömän kaaoksen paradoksaalinen itsejärjestyminen ja materian alkuperä. Nämä peruskysymykset eivät ole ratkaistavissa tieteen keinotekoisella totuudenlähestymistavalla ja ne myös vääristävät muita tieteellisen rakennuksen yläpäässä tehtyjä havaintoja. Jos rakennuksen perustus puuttuu, se ei kestä, vaan kivisetkin seinät halkeilevat ja se uppoaa vähitellen soiseen maahan.