sunnuntai, 2. joulukuu 2018

Papukaijatiedon aikakausi

Vaikka koulu on saanut aikaan paljon hyvää ja sillä on tietenkin tärkeä paikka todellisen sivistyksen luomisessa, sillä on myös huonot puolensa ja me olemme koulun avustamana kehittyneet siihen suuntaan, että emme voi sen käsittämisemme tapaan pesiytyneitä jälkiä ja toimintatapoja enää juuri havaita. Siksi tarvitsemme totuuden tiedostamiseen äärimmäistä ja vihaista näkökulmaa, joka pyrkii valaisemaan yhteiskuntaamme vaivihkaa syntynyttä tilaa ja sen perimmäistä synnyttäjää:

Elämme ”toistentiedon” toistajien yhteiskunnassa. Tämä on johtanut syvätiedon rappioon. Jos opittua toistetaan juuria ymmärtämättä, siitä katoaa henki. Varsinkin jos sitä tehdään riittävän kauan ja kaikkialla.

Useimmilla on kokemusta puheesta, joka ei sano mitään olennaista ja sen kuunteleminen aiheuttaa väsymystä ja haukottelua. Se on usein merkki ilmaisijan ulkoisteoreettisesta tavasta, hahmottaa käsillä olevaa asiaa. Puhe tai teksti viipyy keinotekoisesti liian kauan yleisellä tasolla, valmistellen ja varmistellen epäolennaisia sivuseikkoja, etenemättä sitten koskaan syvälle. Se noudattaa kaavaa, jossa ensin typistetään luovuus ja intuitio huolellisesti pois ja sen jälkeen ryhdytään hitaasti edeten luettelomaisesti toimeen, pyrkien pintajohdonmukaisuuden säilyttämiseen.

Opillinen fakki-idoitismi alkoi hiipiä yhteisöömme samalla, kun koululaitos alkoi yleistyä. Koululaitoksen alkuaikoina kansan keskuudessa kiertäviin kouluvärväreihin suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Jokin vaisto sanoi luonnollisesti ajattelevalle ja käytännöllisesti taitavalle ihmiselle: ”Tässä on jotakin vikaa, josta emme saa kuitenkaan kunnolla kiinni. On kuin tässä asian kuva nostettaisiin jalustalle ja sen kuvan loputon toistaminen aiheuttaisi sokeutta olennaiselle. Syntyi vähitellen tilanne, jota voisi syvällisen runomuotoisesti, Ismo Alangon sanoin kuvata näin: Tieto sut huumaa ja vierottaa, estää näkemästä maailmaa. Ja sä tiedät sanat ja tunnet kuvat, mut' et tajuu enää Jumalaa.” Nykyään olemme tilanteeseen täysin sisäänkasvaneet, tottuneet ja sen ulkopuolelta asetetun omaksumisen tiedonsuunnan näivettävälle vaikutukselle sokeutuneet. Tuntuu jopa pyhäinhäväistykseltä, mikäli joku uskaltaa kyseenalaistaa keskuuteemme niin selvästi hyvää aikaansaanutta instituutiota ja siksi se nauttii suurta ja kyseenalaistamatonta arvostusta. Tämä ei tapahdu vähiten siksi, että kouluseulan moitteeton läpäisy tarjoaa usein myös väylän muista erottautumisen vietille ja oman erinomaisuuden todistelun tarpeelle: Koulu on samalla eräänlainen hierarkiapeli, jossa kilpailunhaluisimmat ja kunnianhimoisimmat pärjäävät ja muut puolestaan lannistuvat ja menettävät uskonsa oman aivokapasiteettinsa muokkaamisen mahdollisuuteen. Samalla he menettävät vallan vaikuttaa. Lojaliteetti ja puolustelunhalu kasvavat siis samassa suhteessa, kun sen tarjoamaa ja valmistamaa arvostusvaltaa saavutetaan. Siksi kouluprosessin arvostelija tulee helposti täysin sivuutetuksi ja tyrmätyksi. Tämä tapahtuu ilman asian todellista pohtimista, sillä oma hierarkiaetu painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän, eikä totuutta haluta turhaan edes tietää tietoisesti.

Ulkoiseen tietoon ohjautuminen ja sisäisen oivallustietoyhteyden katkeaminen on siis paljolti väärin painotetun koulusivistyksen syytä. Myös oppilaat oireilevat, eivätkä usein kestä syväulottuvuuden puutetta ja pinnallisen pänttäämisen väärää arvostamista. Kunnianhimoisimmat ja näyttämisenhaluisimmat, ne joiden elämässä on usein rakkauden puutteesta aiheutunut toisten yläpuolelle nousemisenhalun reikä, antautuvat kuitenkin sumeilematta ja helposti aivojensa koulukelpoisuusmuokkausprosessiin ja vaihtavat vähitellen luonnollisen järkensä ulkoa liimattuun kuvaan, joka ei ole yhteydessä todelliseen maailmaan ja aitoihin sisäisiin tunteisiin. Samalla he perivät väärästä arvostuksesta keinotekoisen itseluottamuksen, joka johtaa samalla muilta hyväksynnän kerjäämisen tielle. Osa ei lankea kiusaukseen, vaan säilyttää viitteenomaisen ymmärryskykynsä, vaihtamatta sitä teoreettiseen muistitietomalliin - josta ei ole paluuta! Onneksi heitäkin on! He ovat usein alojensa edelläkävijöitä ja kehittäjiä, jotka eivät toimi vain kulttuurievoluution kuolleiden hedelmien marionettijakajina ja omaksutun teoreettisen tiedon sokeina soveltajina.

Ulkoisen ajattelun likinäköinen näkökulma ja sitä seuraava syväoivalluksen sanaton käyttökielto ulottavat lonkeronsa lähes kaikkialle modernissa ja järjestyneessä länsimaisessa yhteiskunnassa. Yleensä ainoastaan muistitietovuoren käyttö on sallittu. Samasta yhteisen linjan ryhmäkurista ja koulun määräämästä suunnasta kärsii paitsi mainittu koululaitos itse, myös sen ohjelmoinnin lopputuotokset: terveydenhuolto, tiede, hallinto ja jopa kansan yleismielipide. Liian useissa viroissa istuu väärin järjestetystä koulusta ulostuneita, ulkomuistitartunnan saaneita taudinkantajia, jotka eivät saa ja osaa ajatella käytännön vaatimalla tavalla, vaan soveltavat elävän elämän päälle opittuja, hengettömiä, keinotekoisia ja jäykkiä ajatusmalleja ja noudattavat sovittuja käytänteitä. Yhteisömme päälle on liimattu malli-idotismin kuori, joka on lisäksi usein kuorrutettu tärkeilyllä, auktoriteettiylemmyydentunnolla ja turhalla sivistyssanajargonilla. Se reagoi ongelmiin äärimmäisen hitaasti, ja tavoilla, jotka eivät osoita viisautta, vaan kuolleen tiedon teknistä ja asiaankuulumatonta soveltamista.

Mallioppinen tuhoaa oivallusoppimisen luontaisen tavan tukahduttamalla sen tilan sielussa. Aivotutkimus tuntee prosessin, jossa käyttämätön tunnetila, tai muu osio aivoissa näivettyy ja korvautuu ”viereisellä”, jota käytetään paljon. Siksi ulkomuisti- ja terminologiaviisauden vyörytys tekee ihmiselle henkisen lobotomian, yleensä ennen kahdettakymmenettä ikävuotta ja luonnollinen tapa ajatella kuolee: todellista päättelevää ajattelua ei enää suvaita, vaan teoreettinen muistelu ja sovitut käytännöt ovat ottaneet sen paikan. Samalla ihmisestä on tullut valmiin tiedon etsijä, siteeraaja ja väärien asioiden alleviivaaja: jäädytetyt keinotekoiset ja sovitut termit kiinnostavat, mutta rivien väliin kirjoitetut syvälliset totuudet sivuutetaan sokeasti ohittaen.

Tästä keinotekoisesta, tunneälykuolleesta ja syvänäkemyskyvyttömästä kokonaisasenteesta seuraa yhteiskunnassamme monenlaatuisia asioita. Joitakin on enää vaikeaa tunnistaa ulkoisia hengettömiä malleja terveen päättelyn sijaan soveltavaksi tekoajatteluksi. Varsinkin jos ne ovat kuorrutetut arvovallalla ja kyseenalaistamattomalla itsetärkeydellä. Seuraava tarina on tosi ja kuvaa selkeästi sitä ulkopuolisen ”ajattelun” tilaa, johon koulusivistys nykyisellään usein johtaa:

Teini-ikäisellä Saanalla on pahoja pelkotiloja ja pakkomielteitä: Hän ei uskalla lähteä kotoaan, vaan on vähitellen tottunut turruttamaan pelkoaan, ehostautumalla loputtomasti kylpyhuoneessa. Jotta Saana saisi hyvän ja itsevarman olon, hän tarvitsee usein yli kymmenen tuntia laittautumiseen. Siitä on myös tullut tapa ja päivittäinen rutiini: hän viettää kylpyhuoneen rauhassa, laittautuen lähes koko päivän. Hän ei pääse kodin ulkopuolelle juuri koskaan. Saana ei uskalla tehdä juuri mitään muuta kotonaan, koska perfektionismi ottaa hänestä vallan ja kyseinen suoritus on vietävä loppuun, äärimäiseen väsymykseen saakka, sillä pikkutarkka mieli löytää aina jotakin lisättävää jo tehtyyn, joka muutenkin edistyy erittäin hitaasti, koska valmista ei edes haluta saada aikaan, sillä mitä sitten tekisi - joutuisi ehkä kohtaamaan itsensä ja elämäntilanteensa. Siksi Saana oleilee mieluiten kylpyhuoneessa - siihen hän suuntaa kaiken energiansa - tai on nollatilassa, eli istuu pyjamassa passiivisesti eteensä katsoen, tai TV:tä tuijottaen. Välillä Saana on niin raivoissaan perfektionismipakkomielteelleen, että hajottaa kylpyhuoneessa paikkoja ja huutaa tuskaansa pitkinä huutoina.

Saanan elämän pattitilanne on jatkunut useita vuosia kun vain vasemman aivopuoliskon avulla ajattelemaan opetetut, täynnä sisäänhengitysenergiaa ja keinotekoista itsevarmuutta olevat, ja pätemisentarve-elämäntavasta voimansa saavat tunneälyhavaintokuolleet kouluoppineet saapuvat koejärjestelmineen, joiden avulla saadaan tietää mikä ihmistä vaivaa. Tarkoitus on saada paperilla olevia kysymyksiä täyttämällä ja testejä tekemällä selvyys Saanan vaivaan. Papereiden täyttelyn ja pitkän testauksen mukaan Saana on kuitenkin terve… Hänellä ei ole mikään! Omaiset valaisevat tilannetta usein ja monipuolisesti hoidosta vastuussa olevalle moniammatilliselle likinäkötiimille, mutta teoreettinen ajattelu ja ulkopuolinen, elämästä tyhjäksi niistetty viisaus vetävät pidemmän korren: Saana on terve, koska testit niin sanovat. Organisaation seuraava porras, eli sosiaalihuolto, joka on puolestaan ulkoistanut ajattelunsa edellä mainitulle tiimille, levittelee käsiään. Siksi Saana ei saa terapiaa, eikä hänelle myönnetä lääkärintodistusta työkyvyttömyydestä, jotta hän saisi sairaspäivärahaa. Pattitilanne jatkuu vuosia. Mistä tällainen elämästä vieraantuminen, toisen asemaan asettumiskyvyttömyys ja tunneälyn kuolema on perimmiltään peräisin?

Em. kaltaista ajattelun ulkoistamisesta löytyy nykyään paljon muitakin esimerkkejä. Niiden yhteinen nimittäjä on mainittu vääränlainen, päälleliimattu, opittu ja keinotekoinen tapa ajatella. Tämä ajattelutapa on peräisin kulttuurievoluution hedelmien hengettömästä siirtämisestä ja oman ajattelun hylkäämisestä ja vaihtamisesta sopimattomaan malliin. Tämä päälleliimattu ohjelmointi on tapahtunut paikassa, jonka nimi on koulu.

Tämänkaltaiselle provosoivalle näkemykselle voidaan helposti osoittaa kritiikkiä: eikö juuri koulu ole se instanssi, joka meidät on pelastanut ja näin pitkälle vienyt. Tähän on kuitenkin vastattava: Se on vienyt eteenpäin, mutta kehittänyt samalla huomaamatta teoreettisen ulkoisen lähestymistavan ja laiminlyönyt aidon sisäisen kehityksen. Osin tämänkaltainen edistyminen on myös silmänlumetta, sillä sen avulla tuotettu ulkoinen materia ei todella lisää onnellisuuttamme ja rappio kukkii paitsi rakenteissa, myös ihmisten mielissä. Koululaitos ei ole kyennyt tarjoamaan todellista näkökulmaa ihmisyyteen, vaan tarjoaa usein leluja kunnianhimon ja näennäisen kasvun rakennustarpeiksi. Päälle liimattu itsekeskeisesti individuaali ihmisyys on sen aikaansaannos ja se synnyttää yhä enenevää painetta, kun kylmä tekosivistys lyö yhä suurempaa kiilaa todellisen minän ja keinotekoisen malliminän väliin.

sunnuntai, 18. marraskuu 2018

Tiedon vääristyminen ja kadonnut totuus

Elämme lukuisten epäterveiden vaikutusten keskellä vaikeaa aikaa, jonka pimeässä mutta vaikeasti tunnistettavasta syöverissä omasta edusta ja arvovallan pönkittämismateriaalista riisuttu totuus kiinnostaa vain harvoja. Leiriytyminen ja kuplassa eläminen on vallitseva käytäntö ja asemia suojelevaa, ja vastapuolen asemaan asettumishalutonta vastakkainasettelua löytyy monenlaisista asioista. Äärimmäinen ja syvähavainnon silmät sulkeva murskaskeptisyys, sekä totaalinen ja rannattomille tantereille johtava herkkäuskoisuus ovat yleisimmät vastakkaiset äärinavat, joiden välille ei löydy sopua. Ne piilevät myös useiden luutuneiden maailmankuvaismien perustoissa. Molemmilla on laaja levinneisyys ja usein niitä on vaikeaa tunnistaa, eikä vähiten siksi, että objektiiviseen tunnistamiseen pyrkivä yleensä seisoo huomaamattaan jommassakummassa näistä perusleireistä. Näin on myös tiedon ja tutkimuksen alueella:

Skeptinen lähestymistapaismi: ”sitä ei ole olemassa jota ei voi meidän välineillämme todistaa, tai vääräksi osoittaa”, on opinkappale ja keinotekoisesti omaksuttu lähtökohta. Se toimii moitteettomasti tietyillä alueilla ja on siksi saanut paljon jalansijaa ajattelussa. Osittuneesti maailman ilmiöihin ulottuva todistettavuusajattelu on kuitenkin huomaamatta johtanut todellisen oivallusperusteisen ajattelun kuihtumiseen ja tehnyt siitä pääasiassa opitun tiedon muistelua, jossa ei ole ytimeennäkemisen henkeä. Kysymys: miten, ja voimakas työskentely sen parissa on muokannut yleisen ilmapiirin ja jopa kyseisen maailmanlähestymistavan piirissä työskentelevien ihmisten aivoaluekombinaation (Aivot ovat muokkaantuva elin: ne osat, joita käytetään paljon, vahvistuvat ja vastaavasti ne joita ei käytetä – tässä tapauksessa ihmisyyden kannalta erityisen keskeistä aluetta, tietynlaista herkkyyttä vaativaa, mutta ihmiselle luontaista ”miksikysymyspohdiskelusektoria” – surkastuvat) sen suuntaisiksi, että kysymys miksi on kadonnut näköpiiristä, ja mieletöntä kyllä, sitä pidetään usein jopa mielettömänä. Näin ajattelu on lopullisesti ulkoistettu tutkimuksille ja kokeille, joita siteerataan kaavamaisesti. Lisäksi tutkimuksia tehdään ja tulkitaan turhan usein vallitsevan näkemyksen ja vinoutuneen kehityssuunnan näkökulmasta ja joskus jopa oman edun, tai eturyhmän nimissä. Huolimatta ulkopuolelta katsovasta jäykkyydestään, skeptistieteellinen maailmanlähestymistapa on kuitenkin hyvin tarpeellinen suuntaus, joka on merkittävästi vähentänyt taikauskoa.

Toisaalla esiin on röyhkeästi noussut salaliittoteoreettinen maailmankuva, jossa äärimmäisen mielikuvituksellisia asioita väitetään sitkeästi todeksi ja niiden ympärille kehitellään keinotekoisia todistuksia ja väärää logiikkaa. Löytyy tuulesta temmattuja teorioita liskoihmisistä, väitteitä siitä että kuuta ei ole, tai siellä ei ole käyty. Joidenkin järjestelmällisesti suollettujen ja alun perin poliittisia tarkoitusperiä sisältävien huhumyllyjen alullepanijat antavat myös ymmärtää, että muutamat eliittisuvut, jotka harjoittavat saatanallisia riittejä, johtavat maailmaa ja haluavat kokonaan maailman valtiaiksi. On jopa kehitetty kattoteorioita, jotka yhdistävät kaikki saman suunnitelmallisen maailmanhallintapäämäärän alle, liittäen kokonaisuudeksi lähes kaiken populääreimmän salaliittomateriaalin, aina äärimmäisen järjestäytyneistä Ufotarkkailijoista rikkaiden sukujen maailmanvalloituspyrkimyksiin. Viihdettä etsivät ja ajallemme tyypillisen syväoivalluspuutteisen ulkoisen muisteluajattelutavan (jonka mukaan asia voi olla niin, tai ehkä näinkin) vaivaamat etsijät sortuvat helposti näiden karismaattisten ja älykkäiden harhaanjohtajien houkuttelevalle mielikuvitussanomalle. Salaliittoteorioiden suoltajia ja edelleenkehittäjiä kiehtoo totuuden sijaan yleensä asema, maine, oikeassaolontarve, viihde, eri mieltä olemisen avulla massasta erottautuminen ja raha. Asian tekee vaikeaksi se, että jotkut salaliittoteoriat saattavat olla tottakin.

 Nämä molemmat ääripäät nojaavat juurettoman omaksumistiedon kaavamaisen toistamisen, sovittujen tietojen liiallisuuspänttäämishalvauksen, syvätiedon siirrettävyysuskon ja muisteluajattelun mahdollistamaan perustaan, joka on vaivihkaa muodostunut vallitsevaksi tavaksi ”ajatella”. Näin on huomaamatta syntynyt tila jossa syvyyssuuntaan tapahtuvan oivaltavan ajattelun puute tekee havaitsijan sokeaksi viitteenomaisten asioiden havaitsemiselle. Kun kaikki ulkoiset informaatioluonteiset tiedot lepäävät samalla nyanssittomuuden viivalla, kokonaisuuden havainto vääristyy ja syntyy ehdoista kumpuavia lopputuloksia ja väärää yhdistelyä. Tämä johtaa osittuneen vinosuunnan vahvistumiseen ja sen ehtoperustalla lepäävän maailmankuvan näennäiseen oikeutukseen. Viitteenomainen tieto, joka vaatii ”ajatuksen hyppyä” (Ajatuksen hyppyä ei ole todellisesti olemassa. Se on olemassa ainoastaan ilmoitustiedon ja sovittujen käsitteiden tavalla ajattelevalle, harhautuneelle ja syvänäkökyvyttömälle mielelle, joka on tottunut jäykistämään käsiteltävän asian yhdeksi sovituksi käsitteeksi, eikä voi nähdä että todellinen asia on käsitteen takana oleva merkitys, ei käsite itse. Siksi käsitteen voi vaihtaa ja se tulisikin usein vaihtaa, ydinoivalluksen suunnan säilyttämiseksi. Näin haettu merkitys täsmentyy, saa uusia kuvailevia merkityksiä ja muuttuu siksi mitä se todella on, sen sijaan että olisi vain raudasta muodostettu muuttumaton malli, herkkää oivaltamista vaativasta asiasta) muuttuu vieraaksi omaksumistietoon tottuneelle ja hän torppaa sen ylenkatseellisesti, omaa seuraamiskyvyttömyyttään tunnistamatta. Se ei hänen näkökulmastaan mitenkään eroa uskomuksista. Nyanssittoman informaatio- ja käsitesovitun muistelutiedon harjoittaja vaatii ylpeänä käsitetäsmennyksiä yksinkertaisista ja merkityksettömistäkin asioista, keräten näin samalla valtaa senhetkistä ja myöhempää pätemistä ja oikeassaolontarvetta varten. Totuudelle itselleen leiriytyminen, vallankeruu ja linnakkeiden puolusteluun ajautuminen ovat tietenkin tuhoisia.

On myös muita, lopulta eripuraa vahvistamaan päätyviä alkusyitä: Aikamme suurimpia ja alkuperäisimpiä vääristäjä on bisnesajattelun vähittäinen tunkeutumien kokonaisvaltaisesti elämämme. Emme ole sen ulottumattomissa juuri koskaan. Moninainen mainosteollisuus muokkaa huomaamatta arvojamme ja halujamme, ja kilpailusta on tullut arkipäivää. Kaupankäyntiajattelun johdosta ihmisiä ”opetetaan” yhteiskunnan rakenteisiin sisäänkirjoitetun, vaikeasti havaittavan piilosanoman avulla jo pienestä pitäen ajattelemaan, että muut ovat hyötymistä varten ja elämä omaa nautintoa varten. Usein ihmiset ovat jo niin tottuneita hyödyntämiskapitalismin rivien väliin kirjoitettuun sanomaan, että he eivät pidä sen vääristävää vaikutusta kovinkaan olennaisena, jopa puolustelevat sitä. Etupäässä puolustelua harjoittavat kuitenkin ne, jotka saavat sen rakenteista hyötyä.

Selvemmin havaittava meitä ympäröivän globaalin ilmapiirin vääristymiskehityksen muoto on se itsestään selvä seikka, että jotkut suurvaltapoliittiset toimijat käyttävät häpeilemättä hyödykseen valhetta ja totuuden muokkausta. Tietyissä maissa uhrataan valtavia summia rahaa yleisen mielipiteen muokkaamiseen, valeuutisten tehtailuun ja hämmentämiseen. Kansallisen kunnian talutusnuorassa olevat kansalaiset saadaan helposti uskomaan totuuden kaavussa olevaan omaan ja valtakunnan etuun ja tämä lisää osaltaan vastakkainasettelua ja väärinkäsityksestä syntyviä vihan mahdollisuuksia. Totuus ei kuitenkaan muutu, vaikka sitä ympäröivät hämäyskulissit saadaan näyttämään miltä tahansa. Ainoastaan huomaamaton pahoinvointi lisääntyy jollakin alueella, eikä sen aikaansaamaa sylttytehdasta enää tunnisteta. Taitavat totuudenmuokkaaja-agitaattorit kääntävät myös tämän totuuden puutteen synnyttämän pahoinvointipaineen usein omien valtarakenteidensa tueksi ja vierittävät syyn järjestelmällisesti vaikkapa vieraan vallan niskoille. Kun tätä tekee riittävän sitkeästi, räikeäkin valhe alkaa näyttää totuudelta - varsinkin niiden silmissä, joiden käsityskyvyn esiinmanipuloitu viha on jo aikaisemmin turmellut – ja taas vastakkainasettelu lisääntyy.

Kun moninaisista lähteistä kumpuava väärä materiaali lisääntyy valtavaksi, todellinen totuus hukkuu massaan ja muuttuu epäkiinnostavaksi. Siksi nykyään törmää usein käsitykseen, että totuutta ei ole; on ainoastaan lukuisia eri näkökulmia. Lisäksi ulkoisen ajattelun teoreettishengetön, tunneälystä tyhjäksi niistetty ja keinotekoisesti vastaansanomattomaksi tehty lähestymistapa aikaansaa sen, että kieltäjien leirillä on aina mahdollisuus kiistää ja herkkäuskoisella leirillä aina mahdollisuus väittää vastaan. Se että totuus on jossakin siellä välillä, ei tunnu kiinnostavan juuri ketään. Moninaisten paineiden ja ristiriitojen rasittama ihminen kuuluu mieluummin samanmielisten etuja ja arvostusta kohottavaan leiriin ja puolustelee sen asemia, kuin että luopuu niistä ja katsoo maailmaa avarammin. Samalla saa usein purettua paineitaan tahallisen väärinymmärtämisen ja sielunrakenteen olennaiseksi varaventtiiliosaksi muuttuneen paheksumisharrastuksen avulla.

 On jopa mahdollista, että maailma ei tule selviämään totuuden kadottamisen ja sen etunäkökulmaan vaihtamisen prosessista, vaan ajautuu kaaokseen ja yhteiskuntien tuhoon. Olemme väärällä tiellä, eikä kosminen laki päästä sen vääristävää suuntaa koskaan etenemään liian pitkälle. Mikäli ylitämme tietyn rajan, joka on se, että harhautuneita jotka eivät enää usko totuuteen on riittävän paljon, eikä paluuta hämäävien rakenteiden suuren määrän vuoksi enää ole, ei ole myöskään paluuta ilman ”ulkoista väliintuloa”, jonka ihmiskunta aikaansaa lainmukaisesti itse: Nykyiset maailman voimasuhteet perustuvat toisiinsa nojaaville rakenteille: jos totuuden tukipalkit lahoavat, seuraa sortuma joka saattaa johtaa ennennäkemättömään sotapuhdistukseen…

Mikä on mahdollisuutemme? Se, että luovumme polarisaatiosta ja halusta linnoittautua. Se on toiminnallinen asenne, jota on mahdollista muuttaa. On muistettava, että mikään ei ole mustavalkoista. Usein jotakin maailmankuvaa kannattamaan ajautuva ajattelee tiedostamattaan pelkistetysti näin: ”Koska tässä maailmanlähestymistavassa tämä asia on eittämättä hyvää ja totta, siinä on kaikki muukin hyvää, tai jos sen kanssa vastustavalla kannalla olevissa ajattelutavoissa on selvästi jotakin huonoa ja epätotta, kaiken muunkin täytyy olla epätotta.” Tämänkaltaisen ajatussuunnan on tultava mahdottomaksi. Meidän on muistettava, että esimerkiksi tieteellinen tieto ei ole aukotonta, eikä ylety joka asiaan, eikä vaikkapa huuhaaksi leimattu ole koskaan kokonaan sitä. Todellinen totuudenetsijä etsii totuuksia kaikesta ja tekee itse ilman auktoriteettia omat johtopäätöksensä; ylpistymättä: Usein kilpailevan aikamme malli ja ylivoimaisten ympäristörakenteiden egoa painottava sanoma saa harhautuneen ihmisen kuitenkin käyttämään hyväkseen nämäkin mahdollisuudet ja toteamaan: ”minä tiedän, miten tämä asia on”, muuttaen asian pätemisentarpeen keppihevoseksi - ja leiriytyminen täydellisyysverhon taakse jatkuu: todellinen totuus versoo kuitenkin nöyrästä ja egottomasta asenteesta sillä ”puhdas sydän” näkee asiat oikeassa valossa ja keskinäisissä suhteissa.

Nykyajassa on havaittavissa positiivinen suuntaus joka on enemmän kuin tilapäinen trendi: Kautta maailman ihmiset vannovat rakkauden nimeen: usein tosin hieman päälleliimatusti, mutta toivo elää silti. Riittääkö se, on toinen kysymys. Arvoliberaali näennäiskehitys saattaa torpata sen voiman: Eräs totuuden katoamisen massavaikutus tällä rakkauspuheen alueella on se, että mistään kovaäänisimpien ryhmien totuudeksi huutamasta ei haluta olla eri mieltä ja aggressiivisten ja äänekkäiden marginaaliryhmien valtaetupuhetta toistetaan ja kierrätetään, aikaansaaden sen kasvua ja vakiintumista. Väärin käsitetyn rakkaussanoman toinen ongelma se, että lähes kaikki on myös ulkoisesti sallittua ja ok. Tämän seurauksena suvaitaan rappiota mikä on jo johtanut siihen, että monet lähestyvät ”totuutta”, vai omasta persoonallisväritteisestä näkökulmastaan: ”totuus on se, mikä on hyvä sulle” on paitsi vastenmielinen osoitus valintatalohenkisyydestä, myös avain rappioon.

Aikamme tragediaksi on muodostumassa se mikä sitä alun perin nosti ja auttoi: Kulttuurievoluution hedelmät kehittivät meitä aluksi ylöspäin; kiihtyvällä vauhdilla. Tämä sai meidät uskomaan että syvällistä tulkintaa ei tarvita: siteeraamme vain uutista tai tutkimusta, lähteistä lapsellisen tarkasti kiinni pitäen ja totuus aukeaa. Paitsi että kantaaottamattomuuden asenne muodostaa samalla voimakkaan kannan, luoden inhimillisesti vääristyneen näkökulman ja viestien väärästä ylisuvaitsevasta neutraalisuudesta - jonka tietämättömiä uhreja olemme - myös tietomäärä jota ei hallitse enää kukaan tarvitsisi kipeästi tulkitsijaa, nyanssipitoista arvottajaa ja kokonaisnäkijää. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä ulkoisen juurettoman muisteluajattelun ja osittuneisuuden saatua niin suuren painoarvon ja koska syväajattelu on epäherkkyyden vuoksi kadonnut näkyvistä: Aina ilmaantuu joku joka vaatii keinotekoisesti sovitun mallin kanssa korreloivaa, pintafaktauskonnollista ja viitteenomaisesta syvällisyydestä tyhjäksi riisuttua tiedeuskotunnustusta - jonka todellinen tarkoitus on usein todistella esittäjän omaa älykkyyttä. Hän saa vastakaikua, koska muuhun ei enää aivokombinaation vääränlaiseksi kouluttaneen lähestymistapaerheen myötä yleensä kyetä. Siksi usko ajan hengessä tulkittuihin, mutta vain karkeimman materiaalisen osan maailmasta avaaviin tutkimuksiin on kova. Mistä tämä asenne on perimmiltään peräisin?

maanantai, 5. maaliskuu 2018

Elävöittävän hengen kierto

Jälleensyntymä ja Karman laki ovat ainoat selitykset, jotka kestävät kaikkien tarkastelukulmien koetukset. Ne eivät tee Jumalasta mielivaltaista paholaista, joka antaa toiselle hyvää ja toiselle huonoa. Ne selittävät kärsimyksen alkuperän. Ne selvittävät elämän tarkoituksen ja suuren suunnitelman. Ne myös näyttävät Jumalallisen suunnitelman hienouden, vieläpä sellaisessa loistossa, että asiaan perehtymätön ei voinut sitä koskaan edes kuvitella. Niiden syvyyttä ei kuitenkaan voi ymmärtää toisistaan erillään, tai pintapuolisen harkinnan perusteella.

Jälleensyntymästä on myös lukuisia todistuksia, jos on vain herkkyyttä niitä havaita ja kärsivällisyyttä perusteettomasta muotiepäilyksestä vapaana kerätä. Lisäksi riittävä tieto moraalisten pohdiskelujen hedelmistä on tarpeen. Mikään alue ei kuitenkaan aukea ilman ensikäden perehtymistä autenttisiin kertomuksiin. On valtava virhe lukea ja toistaa vain toisten kierrätettyjä skeptisiä käsityksiä asiasta, koskaan niihin itse perehtymättä. Vaikka tieteellinen menetelmä on oivallustiedon alueella kankea ja typistävä on myös sen tutkimustavasta löydettävissä helmiä. Yliopiston tutkija Jim B. Tucker jatkaa ansiokkaasti edeltäjänsä Ian Stevensonin työtä: Hän on kerännyt valtavan aineiston lasten jälleensyntymismuistoja. Tässä eräs niistä: Libanonilaisen Nazih Al-Danafin tapaus:

”Hyvin varhaisella iällä Nazih kuvaili edellisen elämänsä vanhemmilleen ja seitsemälle sisarukselleen, joita kaikkia pääsimme haastattelemaan. Nazih kuvaili sellaisen miehen elämää, jota hänen perheensä ei tuntenut. Nazih sanoi, että tuolla miehellä oli pistooleja ja kranaatteja. Miehellä oli kaunis vaimo ja pieniä lapsia, sekä kaksikerroksinen talo, jonka ympärillä oli puita ja lähistöllä luola. Miehellä oli myös mykkä ystävä. Joukko miehiä oli ampunut hänet.

Hänen isänsä kertoi Nazihin vaatineen, että hänet vietäisiin hänen entiseen kotiinsa, joka sijaitsi pikkukaupungissa, viidentoista kilometrin päässä. He veivät hänet tuohon kaupunkiin, kun Nazih oli kuusivuotias ja mukana oli kaksi hänen sisartaan ja yksi veli. Vajaan kilometrin päässä kaupungista Nazih pyysi heitä pysähtymään hiekkatiellä, joka kääntyi päätieltä. Nazih kertoi, että tie päättyisi umpikujaan ja siellä oli luola, mutta tässä vaiheessa he ajoivat eteenpäin, tarkistamatta asiaa. Kun he pääsivät kaupungin keskustaan, tultiin kuuden tien risteykseen ja Nazihin isä kysyi pojaltaan, mihin suuntaan lähteä. Nazih osoitti yhtä teistä ja käski jatkaa sitä pitkin, kunnes tultiin tielle, joka haarautui siitä ylöspäin, jolloin hänen talonsa voitaisiin nähdä. Kun he päätyivät ensimmäiseen ylöspäin kääntyvään tienristeykseen, perhe nousi autosta ja alkoi kysellä, löytyisikö jotakuta, joka olisi kuollut Nazihin kuvailemalla tavalla.

He saivat nopeasti selville, että Fuad niminen mies, jolla oli ollut talo tuon tien varrella ennen kuolemaansa kymmenen vuotta ennen Nazihin syntymää, tuntui sopivan pojan väitteisiin. Fuadin leski kysyi Nazihilta: ”Kuka rakensi tämän portin perustuksen talon sisäänkäynnin edessä?”, ja Nazih vastasi aivan oikein: ” Mies Farajin suvusta.” Sitten ryhmä meni sisälle taloon, jossa Nazih kuvaili aivan oikein, kuinka Fuad oli pitänyt aseita kaapissa. Leski kysyi häneltä, oliko hänelle sattunut onnettomuus heidän entisessä kodissaan, ja Nazih kuvaili oikein onnettomuuden yksityiskohdat. Hän kysyi myöskin, mikä oli saanut aikaan heidän pikku tyttärensä vakavan sairastumisen ja Nazih vastasi aivan oikein, että tyttö oli vahingossa ottanut isänsä pillereitä. Hän kuvaili myös todenmukaisesti muutamia muita tapauksia edellisen persoonansa elämästä. Leski ja hänen viisi lastaan olivat kaikki hyvin vakuuttuneita, että tämä oli Fuadin jälleensyntymä.

Jonkin aikaa tuon tapaamisen jälkeen Nazih vieraili Fuadin veljen, sheikki Adeebin luona. Kun Nazih näki hänet, hän juoksi miehen luokse sanoen: ”Tässä tulee minun veljeni Adeeb”. Sheikki Adeeb pyysi Nazihilta todisteita siitä, että tämä oli hänen veljensä ja Nazih sanoi: ” Minä annoin sinulle Czecshi 16:sta. Czecshi 16 on tsekkoslovakialainen pistooli, joka ei ole tavallinen Libanonissa ja Fuad oli tosiaan antanut veljelleen sellaisen. Sheikki Adeeb kysyi sitten Nazihilta, missä tämän koti oli alun perin ollut ja Nazih johdatti hänet tietä pitkin, kunnes sanoi paikkaansa pitävästi: ”Tämä on isäni talo ja tuo (seuraava talo) on minun ensimmäinen taloni”. He menivät jälkimmäisen taloon, jossa Fuadin ensimmäinen vaimo yhä asui ja kun Sheikki Adeeb kysyi kuka tämän oli, Nazih kertoi tämän nimen.

Sheikki Adeeb näytti sitten valokuvan kolmesta miehestä ja kysyi tältä, keitä he olivat. Nazih osoitti jokaista ja antoi totuudemukaisesti nimet: Adeeb, Fuad ja heidän kuolleen veljensä nimen. Sheikki Adeeb näytti Nazihille toisen kuvan ja Nazih sanoi aivan oikein, että kuvassa oleva mies oli noiden miesten isä. Myöhemmin sheikki Adeeb vieraili Nazihin luona ja otti mukaansa käsiaseen. Hän kysyi Nazihilta oliko se sama ase, jonka Fuad oli antanut hänelle ja Nazih vastasi aivan oikein, ettei se ollut.

 Tohtori Haraldsson tutki Nazihn tapauksen ja kykeni vahvistamaan suurimman osan Nazihin esittämistä väitteistä, myös väitteen, että edellisellä persoonalla oli ollut mykkä ystävä. Tien päässä oli myös luola, kuten Nazih oli sanonut.” (Olen elänyt ennekin – Jim B. Tucker s. 162-164)

Tämänkaltaisia tapauksia on kertynyt analyyttisen tutkimuksen haaviin jo runsaasti: pelkästään tarkasti muistiin kirjoitettuja tapauksia on tuhansia. Olisi lyhytnäköistä ja skeptistä tunnustususkoa vaativaa väittää, että ne ovat kaikki esimerkiksi petoksia. Skeptiselle asenteelle on usein myös tapana sivuuttaa ja unohtaa ne kiusalliset väitteet, joita se ei kykene selittämään, edes epäuskottavien ja tökeröiden ulosselitysten avulla. Se keskittyy mieluummin selvästi virheellisiin väittämiin ja petoksiin, niitä tekovakavana mutta taustalla irvailevana esitellen, jotta omaan mielihalusuuntaan venytetty totuus saataisiin näyttämään ainoalta oikealta. Kuplassa elävien, ulkopuolelle vilkuilemattomien uskonveljien seurakunta sitten kierrättää niitä, koskaan itse asiaa miettimättä. Tästä leiriytynyt käsitys siirtyy massojen yleismielipiteeksi.

sunnuntai, 25. helmikuu 2018

Vakiintumistasolaki

Koska vihan taustalla on himo ja nämä molemmat ovat ihmiselle haitallisia tekijöitä, meidän on tutkittava ja edelleensyvennettävä tietoamme nautinnonhimon perimmäisestä olemuksesta. Vaikka olemme sen jo aikaisemmissa kirjoissamme tehneet, aihealue on niin tärkeä, että se on syytä ottaa esiin yhä uudestaan. Sen perusteellinen käsittäminen, että persoonallinen nautinto ei ole mahdollista, on tärkeää. Näin energia vapautuu muuhun käyttöön ja mielellä on mahdollisuus siihen onneen, jota se virheellisesti katoavasta nautinnoista etsii:

 Jos voisi jatkuvasti nauttia tyydytyksen kohteesta, sen tuottamaan nautintoon turtuisi ja tottuisi, ja normaaliolotila vakiintuisi sen tasolle. Ts. ilontuntemiskyky olisi sen osalta vähäksi aikaa lakannut. Samalla tuskallinen tuntuisi hieman tuskallisemmalta kuin ennen. Kyetäkseen siitä uudelleen nauttimaan, tarvittaisiin vastavaikutuksena saman verran tasapainottavaa kärsimystä, jota alkaa puolihuomaamatta myös syntymään, jo nautinnon kohteesta luopumisen yhteydessä: yleensä tylsyydentuskana.

Kun tätä nautinnon ja sitä lainmukaisesti seuraavan kärsimyksen hissiliikettä elämässä jatkuvasti syntyy, viimeisin nautintotoisto latistuu kerta kerralta: alkuperäiseen ilontuottoon verrattuna. Siitä on tullut paremmanpuuteriippuvuus, joka ei enää suo sitä iloa mitä se alun perin antoi, mutta haluamme toistaa sitä edelleen usein, koska nyt olo ilman sitä on yllättäen muuttunut tuskaisaksi: se suo nyt ilon sijaan helpotusta.

Saavuttaakseen siitä edelleen iloa, on määrää, laatua, erikoisuuksia tai/ja intensiteettiä lisättävä. Vähitellen myös nämä toimet kuitenkin joutuvat latistumisen lain piiriin ja tuskantuntemiskyky puolestaan kasvaa. Koska olo on levoton ja tuskainen, tulkitaan tätä puolitietoisesti siten, että yhä kovempia nautintoja, jotka vielä tehoavat, on saatava lisää: ihminen kiipeää korkeammalle hedonismin puuhun, eikä huomaa, että liukukytkimen toisessa äärilaidassa sijaitseva tunneherkkyys on vähitellen kadonnut. Samalla tunneherkkyyden luoma sydämen ymmärryskyky heikkenee, eikä ihminen enää ymmärrä, että keino jolla kärsimystä pyritään poistamaan (eli nautinto) on sen syy ja ylläpitäjä.

Olen kutsunut henkilökohtaisen nautinnontavoittelun mahdotonta tehtävää vakiintumistasolaiksi, koska normaaliolotila vakiintuu sille tasolle, jota toistetaan paljon. Ts. Myös jos luovutaan kaikesta nautinnontavoittelusta ja vastavaikutus kuluu loppuun, ihminen vakiintuu ja tottuu myös tähän tilaansa ja tuntee sitä liukukytkimen vasemman äärilaidan jatkuvaa tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, jota myös autuudeksi joskus on kutsuttu. Terve askeesi jouduttaa tätä prosessia.

Nicolas on narkomaani. Hän oli jo pienestä pitäen addiktoituva luonne: Nicolas söi kaikki karkit ja herkut ahmien, mitä käsiinsä sai. Hän pelasi nopeatempoisia ja viihdyttäviä pelejä pienestä pitäen ilman rajaoja ja inhosi kaikkea vakiintumistasoa luontaisesti alentavaa toimintaa, kuten kuntoilua tai työntekoa. Olo oli pelaamisen jälkeen tyhjä. Siksi Nicolas vain jatkoi ja jatkoi. Kun Nicolas tuli murrosikään kuvaan mukaan astui porno ja masturbaatio. Alkoholin käyttö alkoi nuorena ja nopeasti siirryttiin huumeisiin. Addiktionsa ajamana Nicolas toteaa lopulta olevansa kuningas heroiinin käyttäjä. Annokset ovat vahvoja ja aineen sietotoleranssi on noussut valtavaksi. Nicolas ei tunne enää iloa mistään. Ainoastaan seuraava piikki kiinnostaa. Pitääkseen tuskan loitolla Nicolas tarvitsee päivittäiset piikkinsä. Normaaliolotila on vakiintunut käytön tasolle.

Nicolas ei kykene voittamaan vaikeuksiaan ilman apua, mutta motivaation on löydyttävä hänestä itsestään. Hänen on myös laskeuduttava lähes epäinhimillisen helvetin läpi, koska on luonut niin valtavan vastavaikutuksen ja pitänyt sitä keinotekoisesti loitolla. Se on kohdattava.

On vuosi 2050. Nicolas on kuullut vakiintumistasolakihoidosta. Sen ulkopiirteet ovat seuraavat: Hakijassa, joka on kyllin suostuvainen, herätetään motivaatio. Se tapahtuu oivaltamisen kautta. Ihmistä joka on syvällä riippuvuuden suossa, on vaikeaa saada ymmärtämään vakiintumistasolain ja vastakohtaansa sidotun nautinnon havaintoa, mutta tämän luvun alussa kuvatun kaltainen teksti siitä annetaan Nicolaksen käteen ja häntä kehotetaan lukemaan se useaan kertaan ja mahdollisimman usein seuraavina päivinä ja myöhemminkin.

Normaalien metadon- tai subutexjaksojen jälkeen, kun pahin on voitettu, käydään pitkään terapiaan, joka pyrkii esiinseulomaan niitä syitä, jotka johtivat tähän tilaan. Syiden etsiminen ulotetaan myös edellisiin elämiin. Hypnoosin apuna käytettävä tekniikka avaa tähän uusia väyliä.

Kun prosessi on hyvässä vauhdissa ja motivaatio egonautinnon tyhjyysluonteen tiedostamisen vuoksi huipussaan on terveen askeesin vuoro: Liikunta, fyysinen työnteko, sauna, avantouinti, vipassana, retkeily, terveellinen ja kohtuullinen syönti laskevat vakiintumistasoa vähitellen ja elämä alkaa taas maistua. Käänteentekevää tervehtymisprosessissa on myös se, että Nicolas muistaa erään kaukaisen alkusyyn, joka käänsi hänen kurssinsa tähän umpikujaan johtavaksi. Se tapahtui kauan; hyvin kauan sitten…

sunnuntai, 4. helmikuu 2018

Vihan kentällä

Kuten aikaisemmin totesimme, nautintoriippuvuuden synty kehittää sivutuotteenaan sitä suojelevaa vihaa. Tuo sielunsisäinen viha kylväytyy vähitellen maailmaan myös erilaisiksi rakenteiksi ja asenteiksi, jotka johtavat ongelmiin, kasvaessaan ja törmäillessään toisiinsa. Olemme aikaisemmin nimittäneet sitä siirtopahaksi, joka siirtyy eri tavoilla ihmisestä toiseen.

Onko perusteita väittää, että vihan taustalla piilee nautintoriippuvuus? Jos ajattelemme ihmistä joka on matalalla ”nautintokyllästymisvakiintumistasolla” ja ihmistä joka puolestaan on korkealla, niin että hän on käynyt läpi jo massiivisen määrän itsensä viihdyttämiseen tähtäävää, yhä voimakkaampaa nautintoärsykettä. Jälkimmäinen kokee pienetkin muutokset olosuhteissaan huomattavasti raskaampina, kuin ensimmäinen, joka sopeutuu muutoksiin helposti, koska ei joudu laskeutumaan niin korkealta alas, sillä hän on tottunut vähempään.

Vihalla on taipumus siirtyä yhä eskaloitumisherkempään muotoon ja esimerkiksi terrorismia ja sotaa voidaan pitää niiden eräänlaisena päätepisteenä. Ne eivät kuitenkaan pysähdy tähänkään, vaan jättävät katkeruuden uudelleensynnyttävän siemenen itämään. Purkautumisen hetkellä on kuitenkin tarjolla uuden alun mahdollisuus: energian uudelleen suuntaamisen mahdollisuus.

Paha on siis kasaantuneena ihmisiin. Se siirtyy sukupolvelta toiselle mm. perheväkivallan, henkisen väkivallan ja kulttuurisen oppimisen reittejä. Lisäksi kulttuuriin ja ympäristön moninaisesti muuntuneisiin piiloihin kylväytynyt viha vaikuttaa myös ihmiseen toisesta suunnasta. On myös muita syitä, joihin palaamme tuonnempana. Niistä tärkein on taso.

Oma lukunsa on myös se, minkälaisen paineidenkäsittelytavan ihminen on itselleen muodostanut. Tämä on keskeistä. Ihminen johon joku muu on purkanut turhautumisen painettaan epäoikeutetusti, on eräänlaisessa avainasemassa. Se miten hän käsittelee paineensa, määrää periaatteessa maailmanhistorian suuntaa. Muita kohtia ei todella ole. On useita tapoja reagoida:

Ensimmäinen on kosto. Tämä synnyttää lisää pahaa, sillä koston kohteen omaisetkin traumatisoituvat, tuntevat vihaa ym: Pena on traumatisoitunut, koska hänen isänsä hakkasi häntä hänen ollessaan lapsi. Penan sisällä on paljon vihaa, epäluuloa ja surua ja hän on tottunut purkautumaan väkivaltaisesti, oppimansa mallinkin vuoksi. Pena riitaantuu nakkikioskin jonossa mitättömästä syystä Aimon kanssa ja riita päättyy lopulta siihen, että Pena iskee puukolla Aimon kuoliaaksi. Pena joutuu vankilaan, muttei juuri viisastu, koska ei osaa tunnustaa rikostaan ja katua. Sitä vastoin Aimon omaiset joutuvat vihan ja moninaisten tunteiden valtaan. Heille kehittyy sisäistä painetta. Tämä koskee monia ihmisiä suvussa, alkaen äidistä ja puolisosta, päättyen ystäviin ja tuttaviin. Vaikutukset ulottuvat seuraaviin sukupolviinkin.

Toinen on katkeroituminen: Lissu on herkkä, ujo ja kiltti. Hän suunnittelee sanansa jo etukäteen niin, ettei loukkaisi ketään. Hän on aina mahdollisimman samaa mieltä muiden kanssa, jottei syntyisi minkäänlaista väärinkäsityksestäkään syntynyttä pahaa mieltä. Vanhemmiten Lissu on nähnyt niin monia epäystävällisiä ihmisiä ja häneen on purettu niin monia paineita epäoikeutetusti, että hänestä tulee katkera. Lissu alkaa vihata ihmisiä, muttei oikein uskalla tunnustaa itselleenkään, että näin on. Sisään jäätynyt tuska ja kiukku sairastuttavat Lissun. Syvällä sisimmässä haudottu kiukku ja suru aikaansaavat luonteenomaisen kohtaan ongelmia. Lissun vatsa on aina ollut huono - perimmiltään em. syistä - mutta nyt hänelle kehittyy suolistosyöpä. Lissun läheiset kärsivät ja ovat huolissaan.

Kolmas tapa käsitellä maailma siirtopahaa ja epäoikeudenmukaisuutta ja samalla jalostaa sitä hienolla tavalla, on luovuus: Axel on arkkitehti. Hänessä on paloa ja vimmaa. Axel haluaa vain luoda näyttäviä rakennuksia. Hän ei välitä, vaikka joku tekee hänestä ilkeitä huomautuksia. Hän keskittyy omaan ruutuunsa ja jättää muut omaan arvoonsa. Axelin elämäntyö on hieno ja se antaa paljon tyydytystä tekijälleen. Maailmaan jää jonkin verran muuntuneen siirtopahan jälkiä kateuden taakkaa kantavien ihmisten panettelun muodossa. Ne leviävät tavallaan. Silti ihailun ja kunnioituksen tunteen määrä on monin verroin suurempi. Joissakin se herättää kuitenkin myös kunnian himon ja toisten yläpuolelle nousemisen paloa: ”minäkin haluan olla ihailtu ja suuri ”, jolloin himo palaa osittain juurilleen.

Neljäs tapa käsitellä maailman vellovan siirtokurjuuden taakkaa on ymmärtämys. Siihen täytyy kasvaa ja jalostua elämän morttelissa. Se ei onnistu kaikilta, mutta kierto tuo uutta kypsää siirtopahan käsittelijää vääjäämättä elämän kentälle. Tämä on laki: Angela on ihana luonne. Hän ymmärtää kaikkia. Hän on älykäs, tarkkanäköinen ja hyvin tunneälyinen. Angela näkee mutkattomasti, minkälainen ihminen toinen todella on. Hän näkee toisen hyvät ja huonot puolet. Hyvää hän kunnioittaa ja huonoa ymmärtää. Angelalla on sisäsyntyinen pyrkimys selvittää mikä toista vaivaa. Minkälainen historia toisella on. Minkälaisia vastoinkäymisiä hän on kokenut. Näistä havainnoista käsin hän ymmärtää muita, ja pahimmat murhamiehetkin pitävät häntä ystävänään ja toivovat hänelle pelkkää hyvää. Siirtopaha on voitettu. Sen kulku on katkaistu. Keskeistä on se, että Angela ei yritä ymmärtää muita oman reaktionsa tukahduttaen, itsensä kustannuksella, vaan näkee ymmärtämyksen ja lempeyden valossa myös ne tunteet, joita hänessä itsessään herää vaikeina kohtaamisen hetkinä. Angela ei yritä kasvaa negatiivisista reaktioistaan ja tunteistaan eron, vaan hyväksyy ne muuttamatta, rakastaen ja ymmärtäen kuin äiti lastaan. Näin hän ei liimaa todellisen olemuksensa päälle inhimillisen ihannekuvan jäykkää peittoa, vaan pysyy vaistomaisesti auki. Hän ottaa mustan sisäänsä, mutta ei kätke sitä itseensä katkeruuden, marttyyriuden ja vihjailevan luonteen edelleenkierrättäväksi lähteeksi, vaan vapauttaa sen valkoisena valona, joka säteilee kaikille ymmärtämystä ja Rakkautta. Angelan seurassa on helppo olla.