maanantai, 5. maaliskuu 2018

Elävöittävän hengen kierto

Jälleensyntymä ja Karman laki ovat ainoat selitykset, jotka kestävät kaikkien tarkastelukulmien koetukset. Ne eivät tee Jumalasta mielivaltaista paholaista, joka antaa toiselle hyvää ja toiselle huonoa. Ne selittävät kärsimyksen alkuperän. Ne selvittävät elämän tarkoituksen ja suuren suunnitelman. Ne myös näyttävät Jumalallisen suunnitelman hienouden, vieläpä sellaisessa loistossa, että asiaan perehtymätön ei voinut sitä koskaan edes kuvitella. Niiden syvyyttä ei kuitenkaan voi ymmärtää toisistaan erillään, tai pintapuolisen harkinnan perusteella.

Jälleensyntymästä on myös lukuisia todistuksia, jos on vain herkkyyttä niitä havaita ja kärsivällisyyttä perusteettomasta muotiepäilyksestä vapaana kerätä. Lisäksi riittävä tieto moraalisten pohdiskelujen hedelmistä on tarpeen. Mikään alue ei kuitenkaan aukea ilman ensikäden perehtymistä autenttisiin kertomuksiin. On valtava virhe lukea ja toistaa vain toisten kierrätettyjä skeptisiä käsityksiä asiasta, koskaan niihin itse perehtymättä. Vaikka tieteellinen menetelmä on oivallustiedon alueella kankea ja typistävä on myös sen tutkimustavasta löydettävissä helmiä. Yliopiston tutkija Jim B. Tucker jatkaa ansiokkaasti edeltäjänsä Ian Stevensonin työtä: Hän on kerännyt valtavan aineiston lasten jälleensyntymismuistoja. Tässä eräs niistä: Libanonilaisen Nazih Al-Danafin tapaus:

”Hyvin varhaisella iällä Nazih kuvaili edellisen elämänsä vanhemmilleen ja seitsemälle sisarukselleen, joita kaikkia pääsimme haastattelemaan. Nazih kuvaili sellaisen miehen elämää, jota hänen perheensä ei tuntenut. Nazih sanoi, että tuolla miehellä oli pistooleja ja kranaatteja. Miehellä oli kaunis vaimo ja pieniä lapsia, sekä kaksikerroksinen talo, jonka ympärillä oli puita ja lähistöllä luola. Miehellä oli myös mykkä ystävä. Joukko miehiä oli ampunut hänet.

Hänen isänsä kertoi Nazihin vaatineen, että hänet vietäisiin hänen entiseen kotiinsa, joka sijaitsi pikkukaupungissa, viidentoista kilometrin päässä. He veivät hänet tuohon kaupunkiin, kun Nazih oli kuusivuotias ja mukana oli kaksi hänen sisartaan ja yksi veli. Vajaan kilometrin päässä kaupungista Nazih pyysi heitä pysähtymään hiekkatiellä, joka kääntyi päätieltä. Nazih kertoi, että tie päättyisi umpikujaan ja siellä oli luola, mutta tässä vaiheessa he ajoivat eteenpäin, tarkistamatta asiaa. Kun he pääsivät kaupungin keskustaan, tultiin kuuden tien risteykseen ja Nazihin isä kysyi pojaltaan, mihin suuntaan lähteä. Nazih osoitti yhtä teistä ja käski jatkaa sitä pitkin, kunnes tultiin tielle, joka haarautui siitä ylöspäin, jolloin hänen talonsa voitaisiin nähdä. Kun he päätyivät ensimmäiseen ylöspäin kääntyvään tienristeykseen, perhe nousi autosta ja alkoi kysellä, löytyisikö jotakuta, joka olisi kuollut Nazihin kuvailemalla tavalla.

He saivat nopeasti selville, että Fuad niminen mies, jolla oli ollut talo tuon tien varrella ennen kuolemaansa kymmenen vuotta ennen Nazihin syntymää, tuntui sopivan pojan väitteisiin. Fuadin leski kysyi Nazihilta: ”Kuka rakensi tämän portin perustuksen talon sisäänkäynnin edessä?”, ja Nazih vastasi aivan oikein: ” Mies Farajin suvusta.” Sitten ryhmä meni sisälle taloon, jossa Nazih kuvaili aivan oikein, kuinka Fuad oli pitänyt aseita kaapissa. Leski kysyi häneltä, oliko hänelle sattunut onnettomuus heidän entisessä kodissaan, ja Nazih kuvaili oikein onnettomuuden yksityiskohdat. Hän kysyi myöskin, mikä oli saanut aikaan heidän pikku tyttärensä vakavan sairastumisen ja Nazih vastasi aivan oikein, että tyttö oli vahingossa ottanut isänsä pillereitä. Hän kuvaili myös todenmukaisesti muutamia muita tapauksia edellisen persoonansa elämästä. Leski ja hänen viisi lastaan olivat kaikki hyvin vakuuttuneita, että tämä oli Fuadin jälleensyntymä.

Jonkin aikaa tuon tapaamisen jälkeen Nazih vieraili Fuadin veljen, sheikki Adeebin luona. Kun Nazih näki hänet, hän juoksi miehen luokse sanoen: ”Tässä tulee minun veljeni Adeeb”. Sheikki Adeeb pyysi Nazihilta todisteita siitä, että tämä oli hänen veljensä ja Nazih sanoi: ” Minä annoin sinulle Czecshi 16:sta. Czecshi 16 on tsekkoslovakialainen pistooli, joka ei ole tavallinen Libanonissa ja Fuad oli tosiaan antanut veljelleen sellaisen. Sheikki Adeeb kysyi sitten Nazihilta, missä tämän koti oli alun perin ollut ja Nazih johdatti hänet tietä pitkin, kunnes sanoi paikkaansa pitävästi: ”Tämä on isäni talo ja tuo (seuraava talo) on minun ensimmäinen taloni”. He menivät jälkimmäisen taloon, jossa Fuadin ensimmäinen vaimo yhä asui ja kun Sheikki Adeeb kysyi kuka tämän oli, Nazih kertoi tämän nimen.

Sheikki Adeeb näytti sitten valokuvan kolmesta miehestä ja kysyi tältä, keitä he olivat. Nazih osoitti jokaista ja antoi totuudemukaisesti nimet: Adeeb, Fuad ja heidän kuolleen veljensä nimen. Sheikki Adeeb näytti Nazihille toisen kuvan ja Nazih sanoi aivan oikein, että kuvassa oleva mies oli noiden miesten isä. Myöhemmin sheikki Adeeb vieraili Nazihin luona ja otti mukaansa käsiaseen. Hän kysyi Nazihilta oliko se sama ase, jonka Fuad oli antanut hänelle ja Nazih vastasi aivan oikein, ettei se ollut.

 Tohtori Haraldsson tutki Nazihn tapauksen ja kykeni vahvistamaan suurimman osan Nazihin esittämistä väitteistä, myös väitteen, että edellisellä persoonalla oli ollut mykkä ystävä. Tien päässä oli myös luola, kuten Nazih oli sanonut.” (Olen elänyt ennekin – Jim B. Tucker s. 162-164)

Tämänkaltaisia tapauksia on kertynyt analyyttisen tutkimuksen haaviin jo runsaasti: pelkästään tarkasti muistiin kirjoitettuja tapauksia on tuhansia. Olisi lyhytnäköistä ja skeptistä tunnustususkoa vaativaa väittää, että ne ovat kaikki esimerkiksi petoksia. Skeptiselle asenteelle on usein myös tapana sivuuttaa ja unohtaa ne kiusalliset väitteet, joita se ei kykene selittämään, edes epäuskottavien ja tökeröiden ulosselitysten avulla. Se keskittyy mieluummin selvästi virheellisiin väittämiin ja petoksiin, niitä tekovakavana mutta taustalla irvailevana esitellen, jotta omaan mielihalusuuntaan venytetty totuus saataisiin näyttämään ainoalta oikealta. Kuplassa elävien, ulkopuolelle vilkuilemattomien uskonveljien seurakunta sitten kierrättää niitä, koskaan itse asiaa miettimättä. Tästä leiriytynyt käsitys siirtyy massojen yleismielipiteeksi.

sunnuntai, 25. helmikuu 2018

Vakiintumistasolaki

Koska vihan taustalla on himo ja nämä molemmat ovat ihmiselle haitallisia tekijöitä, meidän on tutkittava ja edelleensyvennettävä tietoamme nautinnonhimon perimmäisestä olemuksesta. Vaikka olemme sen jo aikaisemmissa kirjoissamme tehneet, aihealue on niin tärkeä, että se on syytä ottaa esiin yhä uudestaan. Sen perusteellinen käsittäminen, että persoonallinen nautinto ei ole mahdollista, on tärkeää. Näin energia vapautuu muuhun käyttöön ja mielellä on mahdollisuus siihen onneen, jota se virheellisesti katoavasta nautinnoista etsii:

 Jos voisi jatkuvasti nauttia tyydytyksen kohteesta, sen tuottamaan nautintoon turtuisi ja tottuisi, ja normaaliolotila vakiintuisi sen tasolle. Ts. ilontuntemiskyky olisi sen osalta vähäksi aikaa lakannut. Samalla tuskallinen tuntuisi hieman tuskallisemmalta kuin ennen. Kyetäkseen siitä uudelleen nauttimaan, tarvittaisiin vastavaikutuksena saman verran tasapainottavaa kärsimystä, jota alkaa puolihuomaamatta myös syntymään, jo nautinnon kohteesta luopumisen yhteydessä: yleensä tylsyydentuskana.

Kun tätä nautinnon ja sitä lainmukaisesti seuraavan kärsimyksen hissiliikettä elämässä jatkuvasti syntyy, viimeisin nautintotoisto latistuu kerta kerralta: alkuperäiseen ilontuottoon verrattuna. Siitä on tullut paremmanpuuteriippuvuus, joka ei enää suo sitä iloa mitä se alun perin antoi, mutta haluamme toistaa sitä edelleen usein, koska nyt olo ilman sitä on yllättäen muuttunut tuskaisaksi: se suo nyt ilon sijaan helpotusta.

Saavuttaakseen siitä edelleen iloa, on määrää, laatua, erikoisuuksia tai/ja intensiteettiä lisättävä. Vähitellen myös nämä toimet kuitenkin joutuvat latistumisen lain piiriin ja tuskantuntemiskyky puolestaan kasvaa. Koska olo on levoton ja tuskainen, tulkitaan tätä puolitietoisesti siten, että yhä kovempia nautintoja, jotka vielä tehoavat, on saatava lisää: ihminen kiipeää korkeammalle hedonismin puuhun, eikä huomaa, että liukukytkimen toisessa äärilaidassa sijaitseva tunneherkkyys on vähitellen kadonnut. Samalla tunneherkkyyden luoma sydämen ymmärryskyky heikkenee, eikä ihminen enää ymmärrä, että keino jolla kärsimystä pyritään poistamaan (eli nautinto) on sen syy ja ylläpitäjä.

Olen kutsunut henkilökohtaisen nautinnontavoittelun mahdotonta tehtävää vakiintumistasolaiksi, koska normaaliolotila vakiintuu sille tasolle, jota toistetaan paljon. Ts. Myös jos luovutaan kaikesta nautinnontavoittelusta ja vastavaikutus kuluu loppuun, ihminen vakiintuu ja tottuu myös tähän tilaansa ja tuntee sitä liukukytkimen vasemman äärilaidan jatkuvaa tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, jota myös autuudeksi joskus on kutsuttu. Terve askeesi jouduttaa tätä prosessia.

Nicolas on narkomaani. Hän oli jo pienestä pitäen addiktoituva luonne: Nicolas söi kaikki karkit ja herkut ahmien, mitä käsiinsä sai. Hän pelasi nopeatempoisia ja viihdyttäviä pelejä pienestä pitäen ilman rajaoja ja inhosi kaikkea vakiintumistasoa luontaisesti alentavaa toimintaa, kuten kuntoilua tai työntekoa. Olo oli pelaamisen jälkeen tyhjä. Siksi Nicolas vain jatkoi ja jatkoi. Kun Nicolas tuli murrosikään kuvaan mukaan astui porno ja masturbaatio. Alkoholin käyttö alkoi nuorena ja nopeasti siirryttiin huumeisiin. Addiktionsa ajamana Nicolas toteaa lopulta olevansa kuningas heroiinin käyttäjä. Annokset ovat vahvoja ja aineen sietotoleranssi on noussut valtavaksi. Nicolas ei tunne enää iloa mistään. Ainoastaan seuraava piikki kiinnostaa. Pitääkseen tuskan loitolla Nicolas tarvitsee päivittäiset piikkinsä. Normaaliolotila on vakiintunut käytön tasolle.

Nicolas ei kykene voittamaan vaikeuksiaan ilman apua, mutta motivaation on löydyttävä hänestä itsestään. Hänen on myös laskeuduttava lähes epäinhimillisen helvetin läpi, koska on luonut niin valtavan vastavaikutuksen ja pitänyt sitä keinotekoisesti loitolla. Se on kohdattava.

On vuosi 2050. Nicolas on kuullut vakiintumistasolakihoidosta. Sen ulkopiirteet ovat seuraavat: Hakijassa, joka on kyllin suostuvainen, herätetään motivaatio. Se tapahtuu oivaltamisen kautta. Ihmistä joka on syvällä riippuvuuden suossa, on vaikeaa saada ymmärtämään vakiintumistasolain ja vastakohtaansa sidotun nautinnon havaintoa, mutta tämän luvun alussa kuvatun kaltainen teksti siitä annetaan Nicolaksen käteen ja häntä kehotetaan lukemaan se useaan kertaan ja mahdollisimman usein seuraavina päivinä ja myöhemminkin.

Normaalien metadon- tai subutexjaksojen jälkeen, kun pahin on voitettu, käydään pitkään terapiaan, joka pyrkii esiinseulomaan niitä syitä, jotka johtivat tähän tilaan. Syiden etsiminen ulotetaan myös edellisiin elämiin. Hypnoosin apuna käytettävä tekniikka avaa tähän uusia väyliä.

Kun prosessi on hyvässä vauhdissa ja motivaatio egonautinnon tyhjyysluonteen tiedostamisen vuoksi huipussaan on terveen askeesin vuoro: Liikunta, fyysinen työnteko, sauna, avantouinti, vipassana, retkeily, terveellinen ja kohtuullinen syönti laskevat vakiintumistasoa vähitellen ja elämä alkaa taas maistua. Käänteentekevää tervehtymisprosessissa on myös se, että Nicolas muistaa erään kaukaisen alkusyyn, joka käänsi hänen kurssinsa tähän umpikujaan johtavaksi. Se tapahtui kauan; hyvin kauan sitten…

sunnuntai, 4. helmikuu 2018

Vihan kentällä

Kuten aikaisemmin totesimme, nautintoriippuvuuden synty kehittää sivutuotteenaan sitä suojelevaa vihaa. Tuo sielunsisäinen viha kylväytyy vähitellen maailmaan myös erilaisiksi rakenteiksi ja asenteiksi, jotka johtavat ongelmiin, kasvaessaan ja törmäillessään toisiinsa. Olemme aikaisemmin nimittäneet sitä siirtopahaksi, joka siirtyy eri tavoilla ihmisestä toiseen.

Onko perusteita väittää, että vihan taustalla piilee nautintoriippuvuus? Jos ajattelemme ihmistä joka on matalalla ”nautintokyllästymisvakiintumistasolla” ja ihmistä joka puolestaan on korkealla, niin että hän on käynyt läpi jo massiivisen määrän itsensä viihdyttämiseen tähtäävää, yhä voimakkaampaa nautintoärsykettä. Jälkimmäinen kokee pienetkin muutokset olosuhteissaan huomattavasti raskaampina, kuin ensimmäinen, joka sopeutuu muutoksiin helposti, koska ei joudu laskeutumaan niin korkealta alas, sillä hän on tottunut vähempään.

Vihalla on taipumus siirtyä yhä eskaloitumisherkempään muotoon ja esimerkiksi terrorismia ja sotaa voidaan pitää niiden eräänlaisena päätepisteenä. Ne eivät kuitenkaan pysähdy tähänkään, vaan jättävät katkeruuden uudelleensynnyttävän siemenen itämään. Purkautumisen hetkellä on kuitenkin tarjolla uuden alun mahdollisuus: energian uudelleen suuntaamisen mahdollisuus.

Paha on siis kasaantuneena ihmisiin. Se siirtyy sukupolvelta toiselle mm. perheväkivallan, henkisen väkivallan ja kulttuurisen oppimisen reittejä. Lisäksi kulttuuriin ja ympäristön moninaisesti muuntuneisiin piiloihin kylväytynyt viha vaikuttaa myös ihmiseen toisesta suunnasta. On myös muita syitä, joihin palaamme tuonnempana. Niistä tärkein on taso.

Oma lukunsa on myös se, minkälaisen paineidenkäsittelytavan ihminen on itselleen muodostanut. Tämä on keskeistä. Ihminen johon joku muu on purkanut turhautumisen painettaan epäoikeutetusti, on eräänlaisessa avainasemassa. Se miten hän käsittelee paineensa, määrää periaatteessa maailmanhistorian suuntaa. Muita kohtia ei todella ole. On useita tapoja reagoida:

Ensimmäinen on kosto. Tämä synnyttää lisää pahaa, sillä koston kohteen omaisetkin traumatisoituvat, tuntevat vihaa ym: Pena on traumatisoitunut, koska hänen isänsä hakkasi häntä hänen ollessaan lapsi. Penan sisällä on paljon vihaa, epäluuloa ja surua ja hän on tottunut purkautumaan väkivaltaisesti, oppimansa mallinkin vuoksi. Pena riitaantuu nakkikioskin jonossa mitättömästä syystä Aimon kanssa ja riita päättyy lopulta siihen, että Pena iskee puukolla Aimon kuoliaaksi. Pena joutuu vankilaan, muttei juuri viisastu, koska ei osaa tunnustaa rikostaan ja katua. Sitä vastoin Aimon omaiset joutuvat vihan ja moninaisten tunteiden valtaan. Heille kehittyy sisäistä painetta. Tämä koskee monia ihmisiä suvussa, alkaen äidistä ja puolisosta, päättyen ystäviin ja tuttaviin. Vaikutukset ulottuvat seuraaviin sukupolviinkin.

Toinen on katkeroituminen: Lissu on herkkä, ujo ja kiltti. Hän suunnittelee sanansa jo etukäteen niin, ettei loukkaisi ketään. Hän on aina mahdollisimman samaa mieltä muiden kanssa, jottei syntyisi minkäänlaista väärinkäsityksestäkään syntynyttä pahaa mieltä. Vanhemmiten Lissu on nähnyt niin monia epäystävällisiä ihmisiä ja häneen on purettu niin monia paineita epäoikeutetusti, että hänestä tulee katkera. Lissu alkaa vihata ihmisiä, muttei oikein uskalla tunnustaa itselleenkään, että näin on. Sisään jäätynyt tuska ja kiukku sairastuttavat Lissun. Syvällä sisimmässä haudottu kiukku ja suru aikaansaavat luonteenomaisen kohtaan ongelmia. Lissun vatsa on aina ollut huono - perimmiltään em. syistä - mutta nyt hänelle kehittyy suolistosyöpä. Lissun läheiset kärsivät ja ovat huolissaan.

Kolmas tapa käsitellä maailma siirtopahaa ja epäoikeudenmukaisuutta ja samalla jalostaa sitä hienolla tavalla, on luovuus: Axel on arkkitehti. Hänessä on paloa ja vimmaa. Axel haluaa vain luoda näyttäviä rakennuksia. Hän ei välitä, vaikka joku tekee hänestä ilkeitä huomautuksia. Hän keskittyy omaan ruutuunsa ja jättää muut omaan arvoonsa. Axelin elämäntyö on hieno ja se antaa paljon tyydytystä tekijälleen. Maailmaan jää jonkin verran muuntuneen siirtopahan jälkiä kateuden taakkaa kantavien ihmisten panettelun muodossa. Ne leviävät tavallaan. Silti ihailun ja kunnioituksen tunteen määrä on monin verroin suurempi. Joissakin se herättää kuitenkin myös kunnian himon ja toisten yläpuolelle nousemisen paloa: ”minäkin haluan olla ihailtu ja suuri ”, jolloin himo palaa osittain juurilleen.

Neljäs tapa käsitellä maailman vellovan siirtokurjuuden taakkaa on ymmärtämys. Siihen täytyy kasvaa ja jalostua elämän morttelissa. Se ei onnistu kaikilta, mutta kierto tuo uutta kypsää siirtopahan käsittelijää vääjäämättä elämän kentälle. Tämä on laki: Angela on ihana luonne. Hän ymmärtää kaikkia. Hän on älykäs, tarkkanäköinen ja hyvin tunneälyinen. Angela näkee mutkattomasti, minkälainen ihminen toinen todella on. Hän näkee toisen hyvät ja huonot puolet. Hyvää hän kunnioittaa ja huonoa ymmärtää. Angelalla on sisäsyntyinen pyrkimys selvittää mikä toista vaivaa. Minkälainen historia toisella on. Minkälaisia vastoinkäymisiä hän on kokenut. Näistä havainnoista käsin hän ymmärtää muita, ja pahimmat murhamiehetkin pitävät häntä ystävänään ja toivovat hänelle pelkkää hyvää. Siirtopaha on voitettu. Sen kulku on katkaistu. Keskeistä on se, että Angela ei yritä ymmärtää muita oman reaktionsa tukahduttaen, itsensä kustannuksella, vaan näkee ymmärtämyksen ja lempeyden valossa myös ne tunteet, joita hänessä itsessään herää vaikeina kohtaamisen hetkinä. Angela ei yritä kasvaa negatiivisista reaktioistaan ja tunteistaan eron, vaan hyväksyy ne muuttamatta, rakastaen ja ymmärtäen kuin äiti lastaan. Näin hän ei liimaa todellisen olemuksensa päälle inhimillisen ihannekuvan jäykkää peittoa, vaan pysyy vaistomaisesti auki. Hän ottaa mustan sisäänsä, mutta ei kätke sitä itseensä katkeruuden, marttyyriuden ja vihjailevan luonteen edelleenkierrättäväksi lähteeksi, vaan vapauttaa sen valkoisena valona, joka säteilee kaikille ymmärtämystä ja Rakkautta. Angelan seurassa on helppo olla.

torstai, 1. helmikuu 2018

Kaksi säiliötä

On myös toinen este, joka estää ymmärrystä toimimasta täysipainoisesti. Se on aikamme todellinen kansantauti, vaikka sitä ei siksi tunnisteta. Kyseessä on korkea riippuvuustaso, joka turmelee tunneluonnon herkkyyden.

Äly on tietyiltä osiltaan kehittynyt korkealle tasolle. Sen erittelevää ominaisuutta, joka puntaroi vaihtoehtoja ja pitää parhaan, kehitetään jo kaikkialla maailmassa organisoidun koulutuksen voimin. Älyn säiliö on täynnä käytännöllistä järkeä. Se ei kuitenkaan näe yksinään syvyyssuuntaan.

Toinen säiliö, joka on terve tunne, tai sydän, on aikanamme puolestaan suuresti laiminlyöty. Koska käsityksemme onnellisuudesta on vinoutunut ja itsekeskeisen näkemyksen alainen, olemme kasanneet tunteiden tyyssijan täyteen roskaa ja se kaipaa puhdistusta. Tunteen säiliön kyllästymisvakiintumistaso on korkea, koska olemme alkaneet käyttää järkeämme ja keskittymiskykyämme halujen toteuttamisen loputtomalla tiellä. Ulkoinen kulttuuri antaa sille mallin ja me kasvamme sen sisään; yleensä kyseenalaistamatta, koska vaivihkaa syntyvä riippuvuus miellyttävämmästä kehittyy jo varhain lapsuudessa, ennen kyseenalaistamiskyvyn heräämistä.

Tunneluonto altistuu herkkyyden vähenemiselle, kun nautintoriippuuvuuksien määrä ja laatu sydämen säiliössä kasvavat. Kun tunneluontoa kiihotetaan, sille on ominaista vähitellen tottua tilaansa. Tällöin saavutetusta nautinnosta tulee pelkkä paremmanpuuteriippuvuus, josta ei haluta luopuakaan, koska siitä luopuminen aiheuttaa vastavaikutuksena kärsimystä. Koska nautinnon tarjoama ilo vähitellen alkuperäiseen verrattuna laimenee ja nautinnon juuresta huomaamatta syntynyt kasvava elämäntuska väijyy oven takana, ihminen haluaa uutta virikettä, joka on hieman voimakkaampaa kuin edellinen…

Näin nautintoarsenaali vähitellen vaivihkaa kasvaa, karkeus lisääntyy ja viattomuus alkaa väistyä. Nykyisenä nautintohedonismin luvattuna aikakautena jopa lapset ovat jo usein täynnä haluja ja riippuvuuksia, joka näkyy viattomuuden katoamisena, tyytymättömyytenä ja levottomuutena.

Koska tunneluonnon onnellisuudesta vallitsee yleisesti väärä käsitys, eikä sen pitkäaikaisvaikutuksia osata erottaa lyhyestä ja vastakohtaansa sidotusta ilosta mm: kunnian himo, itsekäs seksi, ostosvimma, porno ja yleinen hedonismi saastuttavat tunneluonnon säiliötä. Näiden riippuvuuksien säilyttämisenhalu ja välitön kiistäminen – joka helposti nostaa päätään esimerkiksi tällaisessakin paljastumistilanteessa - synnyttää niitä suojelevan vihan, joka leiskuu helposti tummanpunaisena roihuna, (myös) vallaten itselleen tilaa sielun säiliössä. Tilannetta on vaikeaa korjata, koska täynnä haluja oleva ihminen tuntee voimakasta halua kieltää ongelmansa ja vähätellä niitä. Niistä on tullut elämisen tarkoitus, eikä muuta suuntaa haluta, tai voida nähdä. Itsetärkeys, pätemisentarve, omien virheiden tunnustamattomuus ja kovuus, versovat myös esiin herkkyyden katoamisen myötä.

Keskeistä on siis se, että kun tunneluonto tylsistetään yhä karkeammalla tunnevärähtelyllä herkemmät nyanssit jäävät havaitsematta ja tunnistamatta samasta syystä kuin tähtiä ei nähdä päivällä, auringon voimakkaan valovaikutuksen seurauksena. Näin mm. kekseistä havaintomateriaalia jää puuttumaan. Johtopäätöksiin tarvittava materiaali on köyhää ja tietyn laatuista. Rautalangasta vääntämisen opille alkaa ilmaantua näkökulmasidonnainen tarve.

Uusi vaihde tunneluonnon turmeltumisessa syntyy, kun älyn säiliö valjastetaan nautinnon tuottamisen käyttöön. Vakavana esimerkkinä tästä, on esimerkiksi länsimaissakin trendinä leviävä Tantramenetelmä, jossa seksuaaliseen kliimaksiin pyritään pelkän huippuunsa hiotun älyllisen keskittymisen avulla. Aikaamme kuvaa myös hyvin se, että kukaan ei tunnu näkevän tämänkaltaisessa toiminnassa minkäänlaista ongelmaa, vaan päinvastoin: se saa osakseen ihailua ja ”sananlevitystä”. Kuitenkin, kuten vanha symbolin asuun verhoiltu viisauskin antaa ymmärtää: kun vinoutuneen tunteen käärme pistää kokonaisälyn hevosta tiedostamattomuuden kantapäähän, sen ratsastaja kaatuu taaksepäin…

Katoavan tunneilon kautta eläminen vaatii yhä suurempaa halujen kasvattamista. Myös markkinatalous palvelee tätä päämäärää. Ja kuten totesimme, luopuminen synnyttää vihaa. Siksi olemme erittäin vaarallisella tiellä: Kukaan ei halua luopua vastakohtaansa sidotuista elämäntarkoitusnautinnoistaan, jotka käyvät yhä karkeammiksi itsekkäimmiksi ja ennen kaikkea: niistä luopuminen aiheuttaa vihaa, joka etsii syitä purkautuakseen. 

sunnuntai, 28. tammikuu 2018

Aivojen kehityssuuntapainotus ja vallitseva maailmankuva

Näistä edellä mainituista sekavista ja vaikeasti hahmotettavista syistä tiede uskoo sattumaan. Koska se uskontojen naiiviudelle oikeutetusti loukkaantuneena kieltää viimeiseen asti kosmisen intelligenssin havainnon, se joutuu järjettömille tantereille, jossa uskotaan että sattuma on liittänyt partikkeleita toisiinsa niin, että muodostuu täydellisen uskomatonta jatkumoa ja tarkoituksenmukaisuutta. Pelkkää ihmeellistä prosessia tunneälyttömällä ”mitenmetodillaan” tutkiessaan se on hyväksynyt itseliittymisen mahdottoman harhan sellaisenaan. Loistava ja monissa muissa asioissa loistavasti toimiva tiede ei kuitenkaan oikeasti muuttuisi miksikään, vaikka se hedelmöitettäisiin luovan ja järjestävän järjen idealla.

Lisäksi myöskään tajuntaa ei voi ottaa itsestäänselvyytenä joka on, ja jonka on siis täytynyt syntyä kyseisen sattumapelin uskomattomana sivutuotteena. Oletus on kestämätön ja todistamaton, kuitenkin se kuuluu tieteellisen oletusdogmiston huomaamattomiin oletuksiin. Juuri tässä on aikaisemmin mainitun epäherkkyyskehityssuunnan ydin: Ihminen, jota on juuria ymmärtämättömästi ja ilman oivallustietoa opetettu niin ajattelemaan ja joka on saanut tästä ajattelutavastaan ryhmähierarkiassa kohoamisedun, saattaa mielellään uskoa niin. Se että usko on mieletön, ei enää haittaa, jos uskovia on riittävän paljon ja he ovat asemavaltansa huumaamia: heillä menee lujaa. Mikäli on tottunut ilmoituksenomaisen tiedonlaatuun, jota jaetaan auktoriteettiperusteisesti, ei enää osaa antaa juuret näkevälle oivallustiedolle arvoa.  Lisäksi, mikäli totuudenlähestymistapa on keinotekoisesti jäädytetty etsimään maailmasta vain niitä puolia, jotka sen havaintohaaviin voivat jäädä, ollaan osittuneen sektoritotuuden kaiken muun ulostyöntävällä vinokehitystiellä. Usein se alkaa pitää olennaisia kysymyksiä jopa mielettöminä. Käsitys vahvistuu ennakkoluulosuojatun tiedekuplan sisällä, jossa riittää tutkimista, eikä ulos ole halua tai tarvetta kurkistella.

Tieteen testattavuusvaatimus on keinotekoinen määritelmä, joka rajaa todellisuutta. On perusteetonta rajata sen tutkimuskyvyn ulottumattomissa oleva ulkopuolelle ja olemattomaksi. Se yltää useammin objektiiviseen pintaan, muttei juuri lainkaan subjektiiviseen syvyyteen. On kuitenkin syytä edelleen perusteellisesti painottaa, että joissakin asioissa kyseinen keksitty metodi toimii loistavasti, vaikka joissakin sen avulla saadaan ulkopuolelta vain valjuja kuvia, jotka täytyy tulkita ja tulkintakyky usein ontuu, koska sitä ei ole harjoitettu.

On tietenkin kova väite, että tulkintakykyä ei olisi harjoitettu. Sehän kumpuaa asiantuntemuksesta ja aiheeseen vuosikausia perehtymisestä. Lisäksi parhaat älyt on yleensä valjastettu tieteellisen tutkimuksen piiriin. Näin on. On kuitenkin muutakin: Älynkäyttö on vallitsevan keinotekoisen vaatimuksen vuoksi ohjautunut kaavamaiseen, pirstaloituneeseen ja ”tekniseen” suuntaan, koska tietynlaiset vaatimukset sitä sinne vääjäämättä ajavat. Se aivojen muokkaussuunta, joka nykyään on vallalla ja johon koulu liian varhain ajaa, synnyttää tietyn tyyppistä ajattelua, joka johtaa tiettyyn lopputulemaan. Tuo lopputulema on vahvistunut vuosisatoja. Koska parhaat tieteentekijät kvalifoituvat koulumaailman huipulta ja sen muokkaavan suodattimien läpi, tietyt älynkäyttösuunnat eivät pääse esiin, vaan sukupolvisella vallankäytöllä aikaansaatu näkökulmasidonnainen sektoritotuus elää, jatkuu ja voi hyvin. Tämä vallankäyttö saa alkunsa velvollisuudentunnosta sukupolvista jatkumoa kohtaan. Siinä on uskonnollisia piirteitä, eikä sitä haluta kyseenalaistaa.

Kouluopetus on kysyvän sijasta ilmoittavaa, eikä omaa syväpäättelyä suosita. Lisäksi älyä ohjataan huomaamatta käyttämään itsekkäisiin päämääriin, ei muiden hyödyksi. Tämä sulkee merkittävän oven. Aidoksi ihmiskunnan auttamiseksi naamioitu nobelintavoittelukilpa johtaa tutkimusta usein lopulta merkityksettömille alueille, jotka siksi paljastuvat vasta, kun karut elämänkohtalot heittävä synkeitä varjoja elämäntielle.

Pahin ongelma on kuitenkin se, että kyseiseen koulusta alkavaan ja siis ahkerimpia oppilaita eniten saastuttavaan aivomuokkaukseen ja sitä seuraavaan älynkäyttötapaan tottunut tulee lähes sokeaksi viitteenomaiselle tiedolle. Se on ainoa tiedonlaji, joka voi ulottaa tietonsa syvyyssuuntaan. Vallitseva näkemys kuitenkin varoo sitä huolellisesti: Jos kyseistä aivoaluetta ei harjoiteta, se kutistuu. Jos se taas on harjoitusta saanut ja sen suunta on siis alkanut riittävän varhain, koulun vasemman aivopuoliskon opetukset tuntuvat vierailta, eikä kyseinen lapsi läpäise seulaa: Häntä ei kiinnosta kaavamainen ja vääriä asioita alleviivaava koulu, vaan hän vieraantuu, ohjautuu kiinnostuksissaan muualle, ei saa tilannetta muuttavaa valtaa ja auktoriteettia, vaan valta on niillä, jotka kouluun tietyn yksipuolisen aivosuuntansa vuoksi sopivat ja jotka näin sitä suuntaa myöhemminkin haluavat vahvistaa. Kyseisellä vallassaoloryhmällä on myös auktoriteettikaramellejä, kuten, vaikuttavia koneita ja laitteita, jotka terävällä älyllään ovat kunniansa kiihdyttäminä valmistaneet ja joiden kehitystyössä on takana sukupolvien siirtotietoevoluutio. Niiden hienous saa ajattelemaan: ”He ovat oikeassa kaikessa.”

Tilanteen tekee vielä pahemmaksi se, että kyseiseen tiedonlajiin ja älynkäyttötapaan tottunut ei osaa vaivihkaa muuttuneesta näkökulmastaan käsin nähdä em. viitteenomaisen tiedonkyvyn arvoa, vaan leimaa sen mututuntuman kanssa samaan kastiin. Hän varoo visusti sitä, joka olisi kipeimmin tarpeen. Siihen olisi jo kuitenkin parasta tottua lapsesta saakka. Lasten koulukapina johtuu suurelta osin juuri tämän vajeen alitajuisesta tiedostamisesta: ”En halua kaavamaistua. En tahdo sektoroitua. En tahdo astua kunnianhimon kilpakentälle.”

Raju esimerkki: Kyseinen nykyhetken päättelykyvyn ongelma näkyy esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa kyseistä teoria- ja ilmoitustietolähestymistapaa yksipuolisesti harjoittanut teoreetikko tuodaan johonkin käytännön taitoa vaativaan tilanteeseen. Sanokaamme vaikka rakennustyömaalle. Suurista alkuluuloista huolimatta perustaltaan yksinkertaiset toimet eivät ota luonnistuakseen, koska ajattelu toimii teoriaa muistelevasti, eikä muistitietoa ei ole. Se on ensin teoreettisesti hankittava. Ajatuksen hyppyyn tottunut ja merkitystä teorian sijaan elämässään painottanut sen sijaan kykenee heti tarttumaan toimeen, vaikka ei olisi ennen kyseisiä töitä tehnytkään. Tämänkaltainen esimerkki on tietenkin helppo ymmärtää väärin ja kieltää, esimerkiksi tietyn alkutiedon tarvitsemissyystä, mutta se joka yltää tarkoitettuun ymmärtää asian helposti.

Toinen esimerkki viitteenomaisen tiedonkäytön älystä on runoilija: Hän on harjoittanut vaikeasti ymmärrettävän tekstin sisäännäkevää tulkintaa ja tullut siinä hyväksi. Ts. hän on samalla kehittänyt niitä aivoalueita, jotka tästä tekstin sisäännäkökyvystä ovat vastuussa ja ne ovat vahvistuneet. Hän näkee vaivatta ja välittömästi, mitä asialla haetaan. Jos paikalle tuodaan esimerkiksi matemaattista päättelyä liian yksipuolisesti harjoittanut henkilö, hän on puolestaan loukkaantunut sekavasta tekstistä ja vaatii siihen täsmennyksiä ja sovittujen käsitteiden järjestelmää. Hän ei myöskään pidä sitä lainkaan arvokkaana tai olennaisena, vaan näkee sen ainoastaan kaaoksena, jonka voi tulkita mielivaltaisesti ja kaipaa kaavamaista matemaattista kauneutta, johon on tottunut.

On myös valaisevaa ajatella, että melkoisen monet ihmiskunnan neroista ovat olleet lukihäiriöisiä. Esimerkiksi Albert Einsteinin, oletetaan kärsineen Dysleksiasta, eli lukihäiriöstä. Nykyisen aikakauden eräällä suurimmista visionääreistä Richard Bransonilla on lukihäiriö. Yhdellä elokuvahistorian suurimmista nimistä Steven Spielbergillä on diagnosoitu lukihäiriö. Myös harvinaisen pitkän, nerokkaan näyttelijänuran tehneellä Tom Cruisella on lukihäiriö. Maalaustaiteen eittämättömällä nerolla Pablo Picassolla oli lukihäiriö. On myös lukuisia muita: Dysleksikot ovat yliedustettuina nerojen sarjassa. Mistä tämä kertoo: Lukihäiriöinen on oppinut päättelemään tekstin, sen sijaan, että lukisi sen ilmoituksia. Tämä on olennaista. Kun tästä ”väärästä” alkusuuntauksesta tulee tapa, se jää pysyväksi ominaisuudeksi. Ihminen ei muistele vaan päättelee. Myöhemmin, hän voi lukea (ja kokemustensa kasvussaan muillakin tavoilla löytää) mielin määrin tietoa ja säilyttää sen merkityksen kautta ymmärtäen.

Päättelyn materiaali voi myös kehittyä, uudelleenyhdistäyä oivalluksiksi ja kasvaa. Tosin muut, joiden suuntana ei ole päättely, mutta jotka nauttivat nykyopetusmetodin mukaisesta auktoriteettivalta-asemasta, väheksyvät dysleksikon mahdollista kykyään ”syvänähdä”. He toteavat sisäisesti: ”et voi tietää tuota, koska mekään emme tiedä ja sinähän olet tyhmempi kuin me.” Kun oppii lukemaan merkityksiä, ei usein lue sanaa kunnolla, vaan katsoo ainoastaan sen kokonaiskuvaa ja yrittää arvata sen edellisten sanojen suunnan perusteella. Muut taas lukevat sanaa kirjain kirjaimelta ja kehittyvät tässä nopeiksi. He muuttuvat kuitenkin omaksujiksi, koska vyörytys on liian voimakasta ja teksti tietyn tyyppistä: se ei ole kysyvää vaan ilmoittavaa.

 Kaikki on siis kiinni alkusuuntauksesta. Siksi tietovyörytystä ei pidä aloittaa liian varhain. Irrallisia tietoja liian varhain keränneellä on myös toinen vaara: Hän saattaa ennen syvätiedolle kypsymisikäänsä - joka on huomattavan myöhään, yleensä vasta yli kaksikymmenvuotiaana - alkaa pitää irtotietovarastoaan merkittävänä ja koska sen avulla ei näe syvyyssuuntaan, todeta ylpeästi, mutta tietämättään näkökulmasidonnaisesti: ”Emme voi tietää tuonpuoleisista: Skeptikot ovat oikeassa.” Kun päättely kerran on tehty ja kenties lausuttu ääneen, se ei enää juurikaan muutu. Näin tapahtuu kahdesta syystä: Kerran sanomaansa ei nykyisen kulttuurin huomaamattomassa manipulaatiopaineessa helposti myönnetä vääräksi – edes itselleen. Toisaalta väärän tiedonomaksumislaadun kasvu vain jatkuu ja jatkuu: Tietoa pidetään informatiivisena ja ilmoituksenomaisena omaksumistietona, joka on kopioitu siirrännäinen. Ihmisestä on tullut kirjanoppinut muistelija, jonka päähän tietoa siirretään. Tätä laihaa ainesta sitten sovelletaan ja muokataan. Sitä lisätään myös kokeiden tulosten seurauksena ja liitetään muistelutietoainekseen.

Ei ole lainkaan merkityksetöntä, minkälaista painotusta eri oppiaineiden kesken pidetään koulun kiivastahtisessa opetussuunnitelmassa, joka on siis samalla aivojenmuokkausprosessi. Useimpia aineita ollaan ajauduttu opettamaan rautalangasta vääntämisen tavoilla ja oikean aivopuoliskon näkökulmista, ilman että oppilaan tulee itse ponnistella aukkojen täyttämiseksi. Esimerkiksi äidinkielen kielioppi on puhtaasti vasemman aivopuoliskon tapa hahmottaa kieltä. Tietynlaisille oppilaille se jää vieraaksi. Jo valmiiksi vasenaivopuolisko-orientoituneita se puolestaan suosii. Lisäksi nykyään liiaksi painottunut kielten opetus tapahtuu myös edellä mainitun kaavamaisuuden mukaan: Tämän alkusuuntauksen avittamana lapsi oppii sitten esimerkiksi englannin kielisestä TV-ohjelmasta poimimaan ennen kaikkea uusia sanoja, sen sijaan, että poimisi niistä merkityksiä. Toki hän tekee molempia, mutta painotus on siinä, mikä alkusuunta hänelle on tarjottu. Lisäksi energiaa ja aikaa on käytettävissä vain tietty määrä. Lopputuloksena lapsi osaa kieltä, muttei ymmärrä ajatuksen hyppyä tarvitsevia asioita - ei enää opi myöhemminkään, vaan tottuu rautalangasta valmiiksi väännetyn ilmoitustiedon laatuun, pitäen sitä ainoana oikeana.