Hyvä ja paha, Viisaus ja valta kamppailevat maailmanhistorian näyttämöllä, ajaen ihmistä kohti uuden aikakauden sarastusta jossa lähes koko väestö on henkisen elämän läpäisemää; ei vain pieni etujoukko, kuten muinaisina aikoina oli. Ammoisina aikoina aikakauden siirtymää varten kehitetyn viisaiden valiokillan tavoitteena oli tuoda subjektiivinen tiede ja syvätiedon fyysiset ja käsinkosketeltavat saavutukset helpottamaan massojen siirtymistä korkeammalle kehitystasolle, jotta turhalta kärsimykseltä olisi vältytty. Tarkoitus oli myös johtaa operaatiota. Sen voima ei kuitenkaan riittänyt ja jouduimme pidemmälle tielle, joka johtaa päämäärään tuskien, osittuneen tiedon ja kaaoksen kautta: valta voitti taistelun.
Muinaisen Egyptin viimeinen henkinen kajo, joka oli perintöä muinaisesta Atlantiksesta saakka, eli vielä viimeisiä hengenvetojaan Aleksandrialaisessa kulttuurissa, joka oli ”läntisen maailmanosan” viisauden viimeinen suuri pakopaikka ja mahdollisuus. Kalojen aikakauden virike ja johto olivat vielä hyvässä vauhdissa viisaiden uusplatonikkojen käsissä, sisältäen sekä Egyptiläisen, että Kreikkalaisen järjestelmän loistavia hedelmiä, ja maailma olisi voinut vielä pysyä etapissaan - jota kasvavan väestöpaineen madaltava elonaalto söi. Viisauden laskeva kierre kuitenkin pääsi voitolle ja se kulminoitui kahteen historialliseen tapahtumaan.
Ensimmäinen oli lahjakkaan naisfilosofi Hypatian murha, jonka häpeilemättömän vallanhimoisen nousevan kultin piispa Kyrillios masinoi. Hän innosti palopuheillaan miesvallan nousua ja piti häpeällisenä sitä, että nainen saattoi olla kunnioitettu ja valtaa omaava viisas jo muutenkin vääräuskoisten uusplatonikkojen keskuudessa. Ilmeisesti juuri Kyrillos kehoitti etsimään ”sitä pakananaista, joka oli viekoitellut kaupungin asukkaat ja prefektin taikavoimillaan”. On matalamielistä aikakautta kuvaavaa, että temppelin lukija, ts. henkilö, joka lukee toisten tekstejä, mutta ei välttämättä itse ymmärrä niiden syvyystasoa, suoritti varsinaisen murhan: Vuonna 415 Kyrilloksen kiihottama ”Pietari Tekstinlukija” johti barbaarista kristittyjen joukkoa ja viisaana sovittelijana tunnettu Hypatia raastettiin väkivalloin vaunuistaan ja raahattiin herran huoneeseen, jossa hänet riisuttiin alasti ja kivitettiin kuoliaaksi. Tämän jälkeen Hypatian kuollutta ruumista raahattiin ympäri juuri sillä hetkellä muuttuneen ja tietämättään maailmanhistorian käännekohdassa seisovan Aleksandrian katuja ja vietiin lopulta paikkaan nimeltä Cinaron jossa silvotut ruumiinjäsenet poltettiin. Tämä tapaus muutti maailmanhistorian käännekohdaksi kahdesta syystä: Ensinäkin se köyhdytti filosofista suuntausta ja sen vaikuttavuutta, synnyttäen sen kantajien eli uusplatonikkojen keskuuteen myös ymmärrettävää, mutta viisautta sokaisevaa vihaa ja toiseksi se antoi ratkaisevan vallan brutaalille kristinuskon muodolle, joka oli myynyt Jeesuksen opetukset naamioidulle vallanhimolle: se antoi lopullisen luvan raakuuden ja vallankäytön ajalle, sillä orastava sivistys oli kuollut. Aikalaiskuvauksista käy ilmi, että murhaan osallistuneet eivät tunteneet katumusta, vaan ylpeilivät sillä, että olivat tuhonneet viimeiset epäjumalanpalvelun jäänteet kaupungista. Eläimellinen valta oli saanut voiton viisaudesta laajalle ulottuvalla kulttuurialueella, lähes kahdeksi tuhanneksi vuodeksi.
Toinen ratkaiseva kohta muinaisen Egyptin pitkän (ja tulevaisuuden hedelmöittäjäksi tarkoitetun) viisausjatkumon katkeamiselle oli Aleksandrian kirjaston palo. Sen kokoelmia oli rakennettu järjestelmällisesti vuodesta 295 eKr. ja tarkoitus oli saattaa yhteen kaikki maailman kirjallisuus. Muusien temppelin ja mm. valtavan puutarhan yhteydessä sijainneen Aleksandrian kirjaston kokoelmat olivat suunnattomat ja sen uumenissa oli tekstejä, jotka olivat viisauden säilymisen kannalta ratkaisevia, sillä kaliyugan kiristäessä otettaan subjektiivisen totuuden kulttuurievoluution viimeisiä rippeitä ei olisi ollut hukattavaksi sillä niiden katoaminen sisälsi viisauden ulkoistumisen- ja sitä kautta kuoleman vaaran.
Viime vaiheessa kirjaston kokoelmien määrää oli lisätty lailla, joka velvoitti kaikkien vierailevien laivoja ja matkamiehiä luovuttamaan kirjansa kirjaston virkamiehille kaupungissa oleskelunsa ajaksi. Sillä välin ne kopioitiin taitavasti ja alkuperäinen vietiin Aleksandrian kuuluisaan kirjastoon ja uusi hieno tuoreelta tuoksuva kopio annettiin takaisin sen alkuperäiselle haltijalle. Hyöty koettiin ehkä molemminpuoliseksi, koska vanha hapertunut käsikirjoitus saatettiin näin uudistaa ja on todennäköistä, että viisaudenharjoittajia saapui kaukaakin uudelleenkopioimaan vanhan homeiset käärönsä, saadakseen laadukkaan ja ehkä helpommin luettavan jäljennöksen tilalle. Toiset eivät käytännöstä luonnollisesti pitäneet. Kaikki tämä vaivannäkö kuitenkin muuttui tuhkaksi tulipalossa, tai tulipaloissa.
Varsinaista palon ajankohtaa ei tarkalleen tiedetä mutta on suhteellisen selvää, että kirjasto tuhoutui lopullisesti vuonna 391 jKr, kun keisari Theodosius 1 määräsi kaikki pakanalliset temppelit tuhottaviksi ja Serapiksen temppelialue, jonka yhteydessä Aleksandrian kirjasto sijaitsi, hävitettiin maan tasalle. Pääkirjasto arvokkaine Egyptiläisine kirjoituksineen saattoi tuhoutua jo vuonna 48 eKr. Julius Caesarin polttaessa sataman laivoja, jolloin tulen kerrotaan levinneen myös kirjastoon: Historioitsija Liviuksen tietojen mukaan tuolloin tuhoutui 40 000 käsikirjoitusta. Maailma jäi joka tapauksessa vaille syvyyssuuntaa, sillä olennainen keskittymä, joka sisälsi alkuperäisenä ytimenään muinaisen Egyptin suunnattoman tärkeitä papyruskääröjä, oli lopullisesti poissa. Tämä tiedollinen ”valtatyhjiö” täyttyi veristen maskuliiniuskontojen väärintulkitulla viisaudella, joka tulisi osoittautumaan vasta paljon myöhemmin pelkäksi taikauskoksi ja jonka vakuuttavan, mutta osittuneen alasyöksijän (tieteellisen maailmakuvan leviäminen) korjausliikkeenomaiselle perustalle rakentuisi jälleen uusi osanäkemys, sillä itseäänkorjaava peto nousisi merestä ja pyyhkäisisi keinotekoisesti sovitun käytännön pyrstöllään subjektiivisen syvätiedon mahdollisuuden pois. Se vartioisi tiedonlajiaan ja kasvattaisi todistettavuusvaatimusmetodidogminsa suojissa aina uuden sarvipään katkaistun tilalle. Sen ajatusmaailmasta ja toimintatavasta esiinkasvanut kulttuuri tulisi olemaan kaikkein vahvin – maailmanlaajuinen - ja söisi kaiken maan…
Hypatian murhan ja Aleksandrian kirjaston tuhon jälkeen maailmantilanne kuitenkin eteni köyhtyneistä edellytyksistä käsin, vallan linnakkeet vahvistuivat, ja vain vähäinen viisaus valaisi maailmaa. Muinaisen perimätiedon ja sitä oikein arvottavan totuudellisuuden ihanteen siirtäminen oli epäonnistunut ja muinaisesta Egyptistä jäi jäljelle vain uskomattomia taruja ja kivisiä monumentteja, eikä sen kulttuurista viisautta enää osattu tulkita oikein. Valtava väestöpaine ja käytännöllisen elämän kehittäminen laski yleisen tietoisuuden tasoa ja yhteys sisäiseen tietoon kadotettiin. Kun maailmankuvaa sitten yritettiin myöhemmin uudelleenkasata ulkopuolelta käsin, keinotekoisten ehtojen vallitessa esiin astui naiiveja materian ehdoista väkisin väännettyjä ontologisen reduktionismin kaltaisia materian itsejärjestymisuskoon nojaavia tunneälyttömiä osa-aatteita, joista syvällinen havainto puuttui lähes täysin. Viitteenomaisesta aspektista riisutut jäädytetyt termit, tarkka nukketeatterin nuken tutkiminen ja kuolleiden nimikäsitetietokimppujen yhdistely ja autuaaksitekevä lähteenmerkitsemisusko estivät olennaiseen syvyyteen pääsemisen, vaikka kaikki näytti asialliselta vallitsevaan lähestymistapaan opetetulle. Kaiken täytyi kuitenkin tapahtua, sillä oli tulevaisuuden massiivisen viisauskulttuurin synnytystuskien aika: se tulisi tavalla tai toisella.
Uskonnollinen valta ei ollut sen syvällisempää, sillä sitäkään ei ohjannut viisaus. Rooman kaatuneen imperiumin raunioille oli rakentunut uskonnollinen valtakeskus, joka ylläpiti vielä monin tavoin alhaisten vaistojen ohjaamaa uuden sarastavan kulttuurin lapsuuden aikaa, eikä sen rappioon saatu nostetta yrityksistä huolimatta. Paavinvalta oli ulkopuolta kontrolloivaa ja siksi sisäistä painetta synnyttävää sotien, pelon ja kärsimyksen aikaa. Tekohurskas Eurooppa nousi vallan keskiöön ja sokea usko oli niin vakiintunut tila, ettei sitä osattu kyseenalaistaa.
Euroopan filosofia oli puolestaan mielenlian tahraamaa tunneälytöntä ja perustatonta jokotaispekulaatiota, jonka ensisijainen tarkoitus oli tyydyttää lausujansa pätemisentarvetta. Filosofia ui syvissä materialismin aikakauden vesissä ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta se ei kyennyt lähestymään olennaisia totuuksia. Uusplatonikkojen viisausvirike oli tukahtunut saivartelevien teko-ongelmien ja vääristävän pinnallisen yliepäilynäkökulman hämmentävään pöheikköön, ja vaikka Thomas Taylorin kaltaisia loistavia uusplatonismin virikkeen läpäisemiä tosifilosofeja toisinaan sen läpi tunkeutuikin, pysyvämpää käännettä ei saatu aikaan, vaan näiden uudistajien työ tukahtui valtaapitävien viisausvihamielisyyden ja monikeinoisen vastustamisen alle. Kuitenkin jo 900-luvulla jKr. tehtiin vakava yritys uskonnollisen vallankäytön nujertamiseksi ja aikojen viisauden tuomiseksi maailmaan ja se oli vähällä onnistua...