Tieteen juuret ja alkumuoto syntyivät antiikin Kreikassa, joka ei enää kyennyt pitämään kiinni muinaisesta Egyptistä peritystä puhtaiden oivaltajien opista ja subjektiivisesta mysteerioviisaudesta. Antiikin filosofinen spekulaatio valitsi vähitellen terveen tunteen luomasta syväperustelukyvystä irtautumisen tien, sillä totuuden tuli avautua seurattavuudessaan kaikille – jopa täsmentämisvaateisille pintatermi”filosofeille” – ilman syvyyteennäkökyvyn näennäisiä aukkoja, jotka näin päädyttiin karsimaan pois pintaseurattavuusjohdonmukaisuuden filosofisesta terminologiarakennuksesta. Tämän epätietoisen, mutta pinnallistavan alkuehdon huomaamatta luovan päätöksen seurauksena tiede myöhemmin ulkoistui ja lopulta vähitellen teknistyi. Se taipui huomaamattaan tutkimaan kyseenalaistamatta sitä mitä on, näkemättä enää ennakko-oletuksensa* vääristävää vaikutusta.

Tieteellisen ajattelutavan pälviä nousi esiin myös Kiinassa, Intiassa ja islamilaisessa maailmassa, mutta varsinainen matematiikkaan ja testaamiseen perustuva maailmanlähestymismalli lähti käyntiin vasta 1600 luvulla, jolloin islamilaisen tieteen taso länsimaissa lopullisesti ylitettiin. Tämä hyppy on voimakkaasti sidoksissa samaan aikaan virinneen kapitalismin kanssa: ilman kasaantuvan pääoman vuoria tiede ei olisi voinut edetä suuntaansa, eikä se myöskään olisi saastunut liian korkean vakiintumistasoympäristön ja auktoriteettiasemahierarkian tuottamasta salaisesta itseihannoinnista ja sen vastinparista, jumalvihasta.

Kopernikus oli ottanut 1500-luvulla merkittävän nykytieteellisen ensiaskeleen, uudelleenlöytämällä ja ymmärtämällä aurinkokeskeisen mallin, joka laajeni lopulta kosmisen kiertoliikkeen oivallukseksi. Se hedelmöitti seuraavan portaan ajattelun mahdollisuuksia:

Sekä syväoivalluskyvyltään, että älyltään erityisen suuri Isaac Newton oli käsityksemme mukaan vaa’ankieliavainhenkilö, joka olisi voinut pitää tieteen ”henkisenä”, ilman että itsestäänmuodostumisuskon tunneälyttömät ja typistävään teoreettiseen valhekuvaan ajattelunsa hukanneet ”ajattelijat” olisivat saattaneet astua riittävän vakuuttavasti esiin. Newtonin teoreettiset laskelmat osoittivat käytännössä, että kaikki toimi havaintotasolla itsensä varassa ja kausaalinen syyseurausjatkuvuus oli tosiasia. Tästä havainnosta alkoi vähitellen versoa sivu-uskomus, jossa hähmäiseen epämääräisyyteen jo itsessään peittynyt, käsite: ”luonto” oli vain matemaattisten lakien itsestään ”luotunut” kellokoneisto: kyseistä uskomusta ei kohta enää voisi erottaa kausaliteetin faktasta. Newtonin juhlittu maailmanselitysmalli julistettiin tieteelliseksi, perimmäiseksi paradigmadogmiksi, joka edelleen säätelee nykyisiäkin paradigmamuutoksia alkuasetusehdoillaan, joista puuttuu todellinen perimmäinen elementti, näkökulman kirosanaksi muodostama metafysiikka. Alun perin metafysiikka oli viisaan Aristoteleksen termi, joka tarkoittaa lähinnä, fysiikan takana, se tarvittiin täydentäjäksi sille, jota pelkkä materiaalinen tutkimus ei tavoita, mutta joka selvästi on, eikä sitä pidä sivuuttaa järjestelmän ulotumattomuussyystä.

On vaiettu ja tieteellisesti nolo tosiasia, että Newton itse piti pelkkää mekanistista mallia riittämättömänä selittämään kaiken elävyyttä ja järkevää mallia itseään. Newton oli mitä suurimassa määrin viisas hengenmies, mutta ei kuitenkaan siinä mielessä uskonnollinen, kuten asiaan tarkentumattomat piirit toisinaan olettavat. Hän oli paljon tekemisissä Cambridgen Platonistien johtajan Henry Mooren kanssa, joka korosti, että materia on vain hengen työkalu: Ei se itsekseen ja vailla älyn ohjausta tee mitään – atomit korkeintaan törmäilevät toisiinsa tyhjiössä – vaan kokonaisuus on paljon enemmän kuin aistihavaittavien osiensa summa.

Newton käytti suuren osan jäljellä olevasta elämästään tutkimalla vimmaisesti holistisen ja selittävän metafysiikan perustaa: esoteerisia viisaustieteitä, alkemiaa, numerologiaa ja symbolisia mytologioita. Hänen henkilökohtaisesta kirjastostaankin löytyi lähes kaksisataa kyseisiä viisaudenaloja käsittelevää teosta: Newtonilla oli kiire täydentää pelkkä materiaalinen havaintonsa ‒ jota jo käytettiin väärin ja yksipuolisesti – sellaiseen muotoon, joka olisi kokonaisrelevantti. Hän kuvasi teoksissaan ja jälkeensä jättämissään runsaissa julkaisemattomissa aineistoissa muun muassa absoluuttista jumalallista aikaa ja avaruutta jumalan työkaluina ja ilmenemismuotoina. Samalla hän ajautui yhä syvempään ristiriitaan yksisilmäisen ympäristön kanssa ja ymmärrettävästi lopulta katkeroitui ja sai perusteetta hankalan ihmisen maineen. Hänen neroutensa oli liian suuri aikalaisten käsitettäväksi.

Newtonin oma aika loppui kuitenkin kesken ja lopulta syntyi eräänlainen Newtonilainen ontologinen materialismi, joka mahdollistaisi itsestääntoimivan biljardipallomaailmallisen ajattelun yli kahdeksi sadaksi vuodeksi, vaikka kyseinen henkisesti deterministinen maailmanrakenne vielä monien ajattelijoiden tunneälyisissä mielissä elikin. Newtonin jälkimaininkien ajattelijat, kuten George Berkley olivat vielä jonkin aikaa sitä itsestään selvää mieltä, että järkevästi toimiva matemaattinen kellokoneistomaailmankaikkeus oli viisaan voiman luomus, mutta yksisilmäisille ontologeille se riitti perimmäiseksi maailmantilaksi ja mekanistisdeterministinen ajattelutapa sai vähitellen ylivallan. Syntyi uskomus, että eteen ja taaksepäin ennustettava deterministinen mekaniikka on perimmäinen tieteenala ja se säätelee mystisesti itse itseään ja juuri se todistaa jumalan olemattomaksi, sillä sen nähtiin liittävän kappaleita järkevästi yhteen ilman jumalallista älyäkin… Tämä oli oivalluskyvyn todellisen inflaation aikakausi, ehkä sen maailmanhistorian alhaisin tila, vaikka kyseinen ajanjakso koetaan tieteellisen kehityksen hyvinkin joutuisana aikana: teoreettinen, äärimmilleen pelkistetty abstrakti induktio oli kumonnut lopullisesti oivaltavan kokonaisjärjen aikakauden. Tälle sokeudelle on myös syy, johon palaamme tuonnempana.

Esiin nousi faktinen, mutta sekundaari mekanistinen todistusmassa, eli nopeasti kehittyvän mekaniikan todistama maailmankuva, jonka mukaan kaikella on syynsä ja kaikki toimii myös laskennallisen ennustettavasti, sekä eteen, että taaksepäin. Newtonin uusplatonilainen käsitys jumalan säätämästä avaruudesta vaihtui vähitellen 1700-luvun aikana kartesiolaiseen mekanistiseen determinismiin ja ajan peruseetokseksi muodostui Laplacen ajatus kaikkitietävästä demonista, joka kykenisi niin halutessaan laskemaan maailmankaikkeuden menneen ja tulevan, edeltävistä täydellisistä syistä. Kaikkitietävä säätävä jumala oli jo nimityksenäkin hylätty. Rienaava, suurille egoille mieluisampi demoni nimitys oli nostettu ”hänen” sijalleen, mutta eri merkityksessä: todistamaan itsestään toimintaan asettuneen matemaattisen sattumusmaailman ihmettä.

Uuden polven kunniaa ja tunnustusta janoavat ”luonnonfilosofit”, kuten Pierre-Simon de Laplace, ja paroni d’Holbach joiden menneen ajan maalatuista muotokuvista saattaa jo päätellä henkilökohtaisen mahtavuuden asteen, olivat persoonallisen kunniantuntonsa seurauksena niistäneet itsensä niin tyhjäksi oivalluskyvystä, että saattoivat kylmän teknisissä aateskeluissaan kokonaan hylätä luovan ja järjestävän järjen. d’Holbach käytti surutta Newtonin havaintoa materian kuvitellusta suorasta ontologisesta reduktiosta** itsesyntyuskonsa keskeneräisenä tukena ja Laplace – joka julisti olevansa Ranskan paras matemaatikko – hylkäsi jumalan ”tarpeettomana hypoteesina”. Viisaus, joka on vaatimattomuuden lapsi, jätti nämä miehet pelkän kylmän järjen varaan ja tulokset olivat sen mukaisia. Tosin ihmistä ja suuria tieteellisiä sieluja jumaloiva auktoriteettiusko valmisteli jo samanmielisten runsasta joukkoa, jonka ajattelua ohjasi paitsi mainittu ihmisauktoriteettijumalointi, myös allergisuus uskonnolle – ja samalla viisaudelle, jota ei koettu enää tarvittavan... Kukaan ei osannut enää arvostella kunnianimien ja arvoasemien rampauttavaa vaikutusta syväjärjen käyttökykyyn. Yksiulotteinen jumalanvastustamisen vimmainen muotitieto, jota kiihotti vallan kirkolta kaappaamisen mahdollisuus (jälleen käytännöllinen vallanhimo voidaan havaita totuutta vääristävänä tekijänä), sai ansaitsematonta jalansijaa, joka vahvistuisi lopulta murtumattomuuteen saakka, sillä samalla syntyi lojaliteettirakenne, joka on valvonut näihin päiviin saakka, että yksinäiset jumalhaihattelijat eivät tieteellistä valtaa saa. Niin kauan uskonnolliset irrationaaliset väärintulkinnat olivat maailmaa vaivanneet, että sen ei haluttu toistuvan: jumalalle ei haluttu antaa uutta oikeampaa muotoa, se haluttiin tuhota kokonaan: ja kuten sanottu, samalla tieteen oma jumalallinen osa vahvistuisi…

Valistusfilosofian nerokkaan retorisen paatoksen mutta köyhän filosofisen oivaltamisen aikoina: asemahimoisten opetetun omaksujien, tiedonsiirtäjien ja vasenaivopuoliskoisten arvonimifilosofien joukko kasvoi ja heillä oli paljon saneluvaltaa. Valistusfilosofien kaikkia kansanosia kiinnostavana täkynä käytettiin despoottisista hallitsijoista vapautumisen halua ja tämä oikeutettu maali hyväksytti myös kyseisen suuntauksen erehdykset ja vimmaisen halun vapauttaa maailma kaikesta uskosta yliluonnolliseen ja rajantakaiseen muodostajaan, jota ilmankin atomit näyttivät aikaansaavan ihmemuotoja. Ehkä suuri liberalistinen valistaja: David Hume oli se lopullinen kosmisen keitoksen itsemehevä lihanpala, joka työnsi skeptisen maailmanlähestymistapansa erheellä jumalan ulos universumien muodostajien keitoksesta. Sopan ainesten kasaaja, kauhan hämmentäjä ja täydellinen yhteenliittäjä oli poissa. Väärä tulkinta kausaalisten lakien luonteesta jäädytettiin kyseenalaistamattomaksi – ihmisjumalhimon vimmalla.

Thomas Hobbes oli yksi niistä materialismiin taipuvaisista ajattelijoista, jotka ajoivat seuraavan harhautumiskerroksen alkuasiaa ja mahdollisuuksia. Hänen ja muiden alkumaterialistien näkemyksistä johdetun ajattelun mukaan ihmisen sisäinen elämä ja psykologian syvyydet tajuntoine päivineen, saattoi aivan hyvin kuvitella tapahtuvan fysiologisten ilmiöiden seurannaisvaikutuksina ja että tietoisuuskin on vain kausaalisten kappaleiden satunnaista, mutta (mystisen) lainmukaista ja järkevää keskinäisvaikutusta. Näin syntyi lopulta kyseiseen ajattelumalliin nojautuvia tieteenaloja, kuten, naiivi, täysin ulkoinen behaviorismi, laajakyseenalaistamatta sellaisenaan asennoituva evoluutiopsykologia, kylmä yksisilmäinen sosiologia, syvällisyyttä karttava neuropsykologia ja monet muut ihmisen sosiaalista käyttäytymistä koskevat tieteet, jotka olettivat että jopa ihmisen sisäiset ajatukset ja mielteet olivat selitettävissä perimiltään eräänlaisen kausaliteetin osana, että satunnaisesti järkevä fysiikka ja kemia nyt vain muodostivat monitasoisen ihmeen nimeltä ihminen – ilman taustalla vaikuttavaa henkistä substanssia, koska se ei tarttunut tutkimuksen suurisilmäiseen haaviin, eikä sielua löytynyt patologien ruumishuoneilta…

_______

*Tämä ennakko-oletus on näkymätöntä laatua vasenaivopuoliskoiselle ajattelutavalle. Ainakin sen olennaisuus kyetään sivuuttamaan kevyesti ja siksi ”ontologinen” lähtökohta ei ole perimmäisyydessä.

 

**Usko siihen, että jokin monimutkaiseksi ”edennyt” kokonaisuus voidaan palauttaa osiin pelkästään materian linjaa seuraamalla ja osista jälleen kokonaisuudeksi, ilman että mitään oleellista muodostavaa voimaa jää havaitsematta ja sitä pidettiin myös perimmäisenä ontologiana, jonka oli siis samalla tavallaan pakko selittää oleva, ja vaikka se loi selityksensä hyvin tunneälyttömästi, se riitti analytismin äärimmäiseen laitaan ja suuren egon harhaan ajautuneille todellisuuden pelkistäjille: liiallisen yleistetylle induktiolle, joka oli kyseisten ajattelijoiden voimakkaasti oikaisema käsitys maailman rakenteesta.