1900-luvun taitteessa tapahtui jotakin, jonka olisi pitänyt vetää matto perimmäiseksi ontologiaksi oletetun köyhärakenteisen ja olettavan reduktionismirakennelman alta. Tuolloin havaittiin, että syyseurausmaailmankuvan jatkumossa oli irrationaalisin tavoin reagoiva, eksaktisti ennustamaton katkos. Laplacen materialismiin johtaneessa demonissa oli vakava virhe – jotakin ei oltu aikaisemmin havaittu. Kvanttimekaniikan löydökset tulisivat todistamaan riittävää herkkyyttä omaavalle, että kausaaliajattelun ontologisessa perustassa oli kaikki nämä lukuisat vuodet, jolloin sen pohjalta luotiin kattavaa kuvaa itsestään syntyilevästä maailmasta, ollut ammottava aukko. Myös materian käsite tulisi muuttumaan, tai sen olisi ainakin tullut muuttua, totaalisesti.

Kvanttimekaniikan oivallukset voidaan katsoa alkaneeksi suoraselkäisen organisointineron Max Plancin ”mustan kappaleen” säteilyn tutkimuksista. Hän havaitsi, että energian siirtymissä oli hyppäyksenomaisia, eräänlaisia ryhmäsiirtymäpaketteja, joita ei voinut selittää perinteisillä tarkoilla malleilla, jossa välitilojen kautta tapahtuva tasainen jatkumo oli aina ennen vallinnut. Lisäksi kuumien kappaleiden säteilyssä oli selvästi havaittavissa myös hiukkasmaisuuden piirteitä ja myöhemmin tehtiin outo havainto, jossa jopa valo voitiin tietyssä mielessä nähdä hiukkasina. Myös hiukkaset saattoi tietyissä olosuhteissa nähdä puolestaan aaltoina, eräänlaisena värähtelynä. Biljardipallomaailmankaikkeus alkoi yhtäkkiä näyttää vedalaiselta värähtelevältä kosmokselta, jossa tapahtui muutakin kummaa.

Vuonna 1911 suunnattoman lahjakas ja laatikon ulkopuoliseen ajatteluun kykenevä nuori tanskalainen fyysikko Niels Bohr sai stipendin brittiläiseen kuuluisaan Rutherfordin laboratorioon. Hänen työideansa oli soveltaa siihen mennessä löydettyjä kvanttihavaintoja, atomaariselle tasolle. Hän keksi mm. Bohrin postulaatin, joka selittää, miksei kiihtyvässä liikkeessä oleva kiertolaiselektroni putoa ytimeen ja saa koko atomia muuttumaan säteilyksi. Hän tiedosti myös vahvasti sen seikan olennaisen merkityksen, jossa ”pienen maailman” ympäristö ei korreloinut ”suuren maailman” kausaalisten havaintojen kanssa.

Bohr tuli työllään rakentaneeksi suhteellisen toimivan perusmallin atomin rakenteesta ja hän ryhtyi kutsumaan atomitason tapahtumamaailmaa komplementääriseksi, joka kuvaa hyvin sen ”arvaamatonta” mutta vastakkaisuuden kanssa kommunikoivaa luonnetta. Samalla syntyi uusi kattavampi havaintomateriaali, olennaisesta kaksoisrakokokeen mysteeristä, jossa ”yksi” hiukkanen saattoi kulkea läpi kahdesta aukosta samanaikaisesti, piirtäen levylle epäodotustenmukaisen interferenssikuvion. Mallissa pistemäinen atomi saattoi esiintyä sekä värähtelyaaltona, että hiukkasena. Kyseinen ”komplementaarinen entiteetti” saattoi myös kulkea sellaisten esteiden läpi, jonka ei pitänyt olla mahdollista – ei matemaattisesti, eikä käytännössä: alkeishiukkastasolla objektiivinen tuttu ”välimaailmamme” omine lainmukaisuuksineen lakkasi olemasta!

Mikä kaksoisrakokokeessa lopulta liikkui. Sekä Einsteinen kosmoksessa, että komplementaarisessa mikrokosmoksessa aine liudentui tarkemmin paikallistamattomaksi energiaksi ja tuntemattomiksi, siirtyileviksi kuviomuodoiksi. Syysuhteiden ulkopuolella oli selvästi jotakin eifyysisiä tekijöitä, joiden vaikutus oli kuitenkin olennainen. Kyseinen vaikutus voitiin jotenkin kuvata vain astumalla ajan ja avaruuden ulkopuolelle matemaattiseen ”maailmaan”, mutta samalla tieteen nyanssiton ja latistava ”kieli” hukkasi olennaisen epäkonkreettisen havainnon. Bertrand Russel oli runollisella tavalla tietoinen siitä, miten tieteellisten teorioiden monimutkainen ja liian puristava ote oli liikkunut liian kauas arkijärjen käsityskyvystä: ”Fysiikka ei ole matemaattista siksi, että tiedämme fyysisestä maailmasta niin paljon, vaan siksi että tiedämme siitä niin vähän. Voimme päästä selville vain sen matemaattisista ominaisuuksista.” Tieteen tapaa kuvata maailmaa jouduttiin monimutkaistamaan ja etäännyttämään arkijärjestä liikaa, ei totuuden, vaan tieteen lähestymistavan vuoksi.

Kvanttimekaniikan tutkimusalue kehittyi omaksi tieteenalakseen, vaikka kvantittumisen aluksi oletettiin olevan vain pieni sivujuonne kausaliteettisen yleislain sisäpuolella. Muutamien kymmenien lahjakkaiden kärkitiedemiesten ja suurten ajattelijoiden työn tuloksena alkoi paljastua kummallinen todellisuuden pohja, jonka perusilmiöitä ovat mm: kvantittuminen, aalto-hiukkasdualismi, tunneloituminen, lomittuminen, superpositio ja mittauskyvyn tarkkuuden katoaminen:

Werner Heisenberg oli mies, joka periaatteessa lopetti syyn ja seurauksen lain aikakauden. Hän esitti omaelämänkerrassaan olennaisen muotoilun: ”Kun laskeudumme atomien tasolle, ei avaruuden ja ajan objektiivista maailmaa enää ole ja teoreettisen fysiikan matemaattiset symbolit, viittaavat ainoastaan mahdollisuuksiin, eivät tosiseikkoihin.”

Sir Arthur Eddington toi puolestaan esiin toisen näkökulman kyseiseen olennaiseen aiheeseen. Hän mainitsee kirjassaan The Nature of the Physican World kuuluisan vertauksen: “Toinen on se vanha huonekalu, jonka pinnalla kyynärpääni lepää, kun kirjoitan. Toinen on pöytä sellaisena, kuin fyysikko sen käsittää: melkein kokonaan tyhjää avaruutta, silkkaa ei mitään ja siinä hajallaan käsittämättömän pieniä atomihitusia, joiden elektronit kiertävät ytimiään vinhaa vauhtia, mutta satatuhatta kertaa oman läpimittansa päässä toisistaan. Ja välissä – ei mitään.” Kirjansa lopussa hän jatkaa vielä: ”Fysiikan maailmassa me katselemme tutun elämän varjokuvaesitystä. Kyynärpääni varjo lepää varjopöydällä, varjomusteen valuessa varjopaperille.”

Mikä synnyttää Eddingtonin varjopöydän varjot ja ylläpitää tarkkaa järjestystä, jotta me välitason (itsekin) varjo-oliot voimme niitä aistivirityksessämme näennäisen läpäisemättöminä katsella? On vasemman aivopuoliskon teoreettista, köyhää ja havaintonäkökulmaista tekoselittämistä nimittää sitä esimerkiksi ”kentäksi”!

Eräs merkittävistä outouksista, jotka paljastivat tieteellisen tutkimuskyvyn ja testattavuuden rajan, oli Heisenbergin epätarkkuusperiaate. Se on kaikkia hiukkasia koskeva ilmiö, jonka mukaan tiettyjen mitattavien parisuureiden arvoja ei voi määrittää yhtä aikaa tarkasti: klassinen esimerkki tästä hiukkasparista on hiukkasen paikka ja liikemäärä. Toinen on energia ja aika: mitä tarkemmin toinen suure saadaan mitattua, sitä epätarkemmaksi käy tieto toisesta. Lisäksi samalla kun hiukkasta havainnoidaan, tai sen kvanttitilaa mitataan, tutkittava kvanttitila muuttuu: toisin sanoen mittaaja itse vaikuttaa ”epäennustettavaan todellisuuteen”, eikä tapahtumaa siksi enää voida nähdä klassisen mekaniikan puhtaan kausaalisena reagointina, jossa ihminen on erillään kosmoksen tapahtumista: myös itse havainnointi on siis epätarkkuusperiaatteen alainen ja havainto itse on vuorovaikutusta.

Newtonin löydöksistä syntynyt klassinen mekaniikka oli hahmottanut avaruudellista tilaa siten, että hiukkasen massa, juuri tietyssä ajanhetkessä oli selvitettävissä sen paikan ja liikemäärän mittausten avulla. Tämä on keskeinen tilamuuttujamekaniikan laki, riittävän suurella tasolla. Kvanttimekaniikassa, jossa ylitetään jokin tuntematon raja erittäin pieneen maailmaan siirryttäessä, tämä laki ei enää toiminutkaan, vaan syntyi eräänlainen viittaus äärettömien mahdollisuuksien kenttään, joka toimii epäennustettavasti ja sitä voitiin lähestyä ainoastaan likimääräisin, tilastollisin arvoin. Mittausprosessi itse poimii tasan yhden sattumanvaraisen monista sallituista aaltofunktion tiloista, jonka moodiin aaltofunktio välittömästi myös siirtyy. Mittaustilanne ikään kuin poimii järjestelmästä yhden näkökulman, vaikka hiukkanen itse on samalla ajanhetkellä niissä kaikissa. Tämän ominaisuuden voi ymmärtää ihmistason elämään siirrettynä kuvaavan lähes äärettömien valintamahdollisuuksien tuottamia uusia suuntia. Syvätodellisuuden valintakenttä on yhtä aikaa sekä yksi että monta.

On syytä kerrata, sillä aihe on outo, monimutkainen ja termejä vilisevä mutta juuri tämä Heisenbergin epätarkkuusrelaation kohta on tärkeä myöhempää syventämistämme ajatellen: kvanttimaailma sisältää siis mitattavuusongelman, joka ei päästä objektiivista tutkijaa lähelle: Mikäli hiukkasen massa mitataan tarkasti, sen liikemäärän kunnollinen mittaus käy mahdottomaksi. Mikäli liikemäärä puolestaan mitataan mahdollisimman lyhyttä aallonpituutta apuna käyttäen, massan havainto liudentuu epätarkaksi. Painotamme Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta tässä siksi voimakkaasti, että myös sen laki ulottuu ihmistason subjektiiviseen kokemukseen: Se ei ole pelkästään outo poikkeama materian rajalla ja epäpyhien lähestyjien liudentava Themosphoreksen este jumalallisiin salaisuuksiin. Tosin todistettavuutta kyseisestä ihmistason vastineesta on subjektiivisen luonteensa vuoksi turha etsiä, mutta herkälle sisäisten faktojen havainnoitsijalle se saattaa olla tuttu, kun se tässä tietoisesti esiin nostetaan. Inhimillisen elämän ja syvällisen materian vastaavuudessa toteutuu hermeettinen lainalaisuus: ”niin kuin ylhäällä, niin myös alhaalla.” Tämä laki on seuraava:

Mikäli erottelevan analyyttisen älyn havaintoja pikkutarkuutetaan yli olennaisen määrän ihmisen sisäisessä ajattelussa, terminologiassa ja havainnoinnissa – ts. liikutetaan analytismin liukukytkintä aivan vasempaan äärilaitaan – holistisen ajattelun ja ilmiselvän syvähavainnoinnin puute alkaa hämärtämään olennaista kokonaiskuvaa yhä enemmän, juuri kuten Newtonin ”matemaattista teoreettista autismia” huomaamattaan liiallisesti kehittäneille ”jumalattomille perillisille” kävi, kun he saattoivat työntää muotoja synnyttävän älyn ja alkusyyn ulos universumista.

Toinen esimerkkipari Heisenbergiläisestä epätarkkuusperiaatteesta, joka on uinut ihmistason allegoriseen vastaavuuteen, on luovuus ja muistitieto. Hurmioitunut luova mieli ei viihdy mieleen painettujen kuivien faktojen kammiossa. Oivaltavissa prosesseissa viipyilevä ei saa esimerkiksi käsitteen nimeä mieleensä silloin, kun sitä tarvitaan, sillä hänen liukukytkimellä liikkunut tajuntatilansa on siitä kaukana ja syvätilasta on ensin ikään kuin tultava pois. Paljon tällaisissa tietoiseksi tulemisen ajatusprosesseissa viipyilevä luonnollisesti muokkaa pidemmällä tähtäimellä myös muovautuvia, plastisia aivojaan. On yleisesti tunnettua, että hyvin syvissä ajatusvesissä uivat ”hajamieliset professorit” ovat toisinaan unohtelevia ja käytännön maailman toimissaan tapailevia ja epäkäytännöllisiä. Samoin toimii hurmaava syvällisen tason runoilija, joka näkee helposti syviin holistisiin syvyyksiin, mutta eksyy toisinaan jopa kotikaupunkinsa vilinään, tai väkisinkin hukkaa täsmällisen, mutta omaehtoiseen luovaan syvätyöhön kykenemättömän kirjanpitäjänsä vaatimat kuitit: jompaankumpaan laitaan luovan syvähavainnoinnin ja pragmaattisen muistitietoasiallisuuden välisellä liukukytkimellä ajautuneet ovat kykenemättömiä toistensa tietoon ja usein myös halveksivat toistensa lähestymistapoja: he ovat ikään kuin elämänkentän kissa ja koira – tai komplementäärisesti ilmaistuna: liikemäärä ja paikka.

Eräs esimerkki voimakkaan analyyttisestä, turhia sivupolkuja sisältämättömästä ajattelusta – johon tässä tapauksessa jopa kuolemanvaara siivittää – on sotilas, joka ihannetilassaan on äärimmäisen selkeä, rauhallinen, assosioimaton ja siksi reagointi ja asioidenhoito on tehokasta. Hänen rönsyilemätön ajatustenjuoksunsa on selväpiirteistä ja ulkoisuuteen keskittyvää, mutta varsinaista ”runoilijan syvyystajua” siitä on yleensä turha etsiä. Päässä on vain ”yksi” voimakas ajatustila vallitsevan tilannekuvan ehdoista kerrallaan. Armeijoissa ei suvaita epäkäytännöllisiä haihattelijoita, eikä sen riveistä löydy potentiaalia tunnistaa syvällisiä ajattelijoita, jotka ovat sen mittapuulla sekoilevia typeryksiä. Olennaista tässä esimerkissä on kuitenkin se, että tähän ajatustenkäyttötapaan voivat kaikki jossakin määrin oppia – varsinkin sodan painetilanteessa – jolloin sisäinen, syvyteennäkevä holistinen ajattelukyky puolestaan heikkenee. Liukukytkintä voi jonkin verran siirrellä, jolloin ihmistason epätarkkuusperiaate vaihtaa sijaintia. Juuri siitä syystä luovaa työtä tekevä kirjailija, joka astuu pitkän talven jälkeen ulos syvällisen luovuuden kammiostaan, tuntee lievää epävarmuutta tarttuessaan käytännön töihin, joita ohjaa tietty ulkopuolisten lakien sanelema suoritusjärjestys.

Oma lukunsa on sitten se, että yhteiskuntamme on analyyttistä lähestymistapaa suosiva. Koulutuskin meitä tähän voimakkaasti muokkaa ja kaikki tämä johtaa siihen, että osittavaa analyyttisyyttä pidetään kaikkien asioiden itsestään selvänä lähestymispohjana, niidenkin asioiden, jotka eivät siten toimi, vaan näin lähestyttäessä jäykistyvät pinnallisuudeksi ja asiaa kierteleväksi saivarteluksi, kuten esimerkiksi toimintakyvyttömäksi muuttunut filosofia, joka on juuttunut terminologian tarkentamisesteen ”kvanttitilaan” – välähdyksenomainen nopea oivaltaminen, joka on filosofian perusta, on näin muuttunut toimintakyvyttömäksi.

Monimutkaisuudentaju, joka on analyyttisen ajattelun hieno käyttöväline, ei tiettyyn mittaan edettyään enää ymmärrä syvällisyyttä, sillä ne eivät ole sama asia, vaikka analyyttisessä yhteiskunnassa näin lähes poikkeuksetta oletetaankin. Näiden välille täytyisi löytää tasapaino, ja vain hyvin harvoin tapaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa sekä analyyttisiä, sekä holistisen kokonaisella tavalla totuusluovia. He ovat tavallaan ratkaisseet Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen ihmisen sielussa, löytämällä kolmannen yhteisnäkökulman. Ehkä tasapainoinen ja terveen tunneälyinen Einstein on tästä hyvä tieteellisen maailman esimerkki, kuten myös Bohr, James Jeans ja Wolfgang Paulikin.

Yllä esitetyt asiat ovat samalla myös hyvä tapa muistuttaa, että tieteellinen mittaamiskyky ei yllä näihin havaintoihin, mutta ne ovat silti olemassa. Skeptiseen suuntaan ajautunut tiede ei skientistisiin* ylivertaisuussaappaisiin astuttuaan ei välttämättä ole niistä enää kuitenkaan kiinnostunut, koska niissä ei ole mitään sille kouriintuntuvaa tarttumapintaa. Tällöin – jos olemme rehellisiä – todellisuutta muokataan tieteestä käsin, ei toisinpäin. Kyseessä on eräänlainen näkökulmavinouma, jonka alla elämme ja usein olennainen työntyy syrjään, epäolennaisella pinnalla korvautuen. Ehkä sitä voidaan jopa verrata ”kvanttikollapsoituman lakiin”, jossa systeemi jäykistyy mittaustilanteessa yhteen havaintotilaan. Toki joku asiaa syvällisemmin havaitsematon voi analyyttisestä katsomostaan yllä esitetyt subjektiiviset allegoriat kieltää, mutta tämä herkkyyden puutteesta johtuva erehdys ei tee niitä olemattomaksi, vaan selittää tieteellisen impotenssin olennaista piirrettä: Sen tutkimuskyky on puutteellinen, vain osaan maailmasta yltävä ja siksi se on takonut omalle oikeutukselleen rautaisen häkin, jonka sisällä asemaylpeyden vangitsemat tieteellisen maailmankuvan oikeutuksen vartiokoirat juoksevat kvanttimekaanisen raja-aidan sisäviertä pitkin.

Suurten ja oivaltavien kvanttimekaanikkojen kööpenhaminalainen tulkinta, joka eteni 1900-luvun alkupuoliskolla ainutlaatuisessa ”Kööpenhaminan hengessä” on uudemmissa teorioissa haluttu osin unohtaa ja kehittää uusia teorioita vanhalla tieteellisellä reduktionismillä aidatun alueen sisään, vaikka kyseisistä uusista teorioista puuttuu olennaisia selitysosia. Keskeinen seikka on se, että komplementääristä ydintodellisuutta ei voi perustella kausaalideterministisellä mallilla, sillä se näyttäytyy kyseisen tulkintakehikon kautta tilastollisena: tilastollisuuden väliloikka ei tietenkään ole osoitus aidosta eksaktista determinismistä, vaan siinä on ammottava ulottumattomuuden jumalallisen ”sattuman” reikä. Kuten totesimme keskeisyyden havainnointikyky pakkaa kuitenkin hukkumaan ylianalyyttisissä, käsitepainotteisissa todellisuudenkartoitusjärjestelmissä ja siksi kokonaisuuden painotukset ovat vääriä ja johtavat harhaan: Kokonaisuuden holismi hukkuu epäolennaisen pikkutarkkuuden seulassa ja faktojen väliset olennaiset suhteet katoavat, tai eivät edes synny ja jäljelle jää vain sinänsä merkityksettömiä yksittäisiä tietoja. Sinänsä oikeita tiukkoja faktoja täynnä oleva mieli ei vielä riitä, mikäli yhteys ja oikea keskinäisen suhdeverkoston olennainen ymmärrysvalo puuttuu. Siksi joidenkin teoreettisesti ajattelevien mielestä tilastollisuuden lisäys saattaa olla aivan riittävä kvanttimekaanisen mallin paikkauskeino.

Kvanttimekaniikka on olennainen tieteenala, joka tutkii todellisuutta atomien ja sitä pienempien olioiden maailmassa. Ennalta arvaamaton kvanttitila itse, on periaatteessa koko tutkittavan pienjärjestelmän kaikkien mahdollisten eskalaatiosuuntien yhteismäärä tietyllä ajanhetkellä. Tällä tasolla aine voidaan nähdä sekä värähtelynä, että fyysisinä hiukkasina ja aine voi jopa läpäistä Newtonin mekaniikan mukaan liian vahvoja esteitä. Katsantotapa riippuu tutkijan lähestymistavasta. Ts. tutkijan vaikutusta tutkittavaan kohteeseen ei voi poissulkea.

Eräs kvanttimekaniikan merkillisimmistä ilmiöistä on lomittuminen, tai ehkä kuvaavammin, kietoutuminen. Kyseessä on eräänlainen telepaattisen yhteyden laki, joka tarkasti ottaen jo todistaa telepatian olemassaolon, sen todennäköisen olemassaolon ihmishavaintotasollakin, vaikka vastahakoinen uskoonsa tottunut tiedeyhteisö roikkuu vieläkin siinä Newtonlaisessa mallissa, joka aikanaan mahdollisti viileän tunneälyttömästi kiistämään kaiken ”ylimateriaalisen” olemassaolon. Mikäli kaksi hiukkasta on kerran ollut kosketuksissa toisiinsa, niiden välille jää mystinen side. Tämän jälkeen välimatkalla ei ole mitään merkitystä. Vaikka kohteet erotetaan ja viedään lukemattomien megaparsekeiden etäisyydelle toisistaan, yhden hiukkasen mittaaminen aiheuttaa muutoksen myös toisessa hiukkasessa ja lisäksi muutos tapahtuu välittömästi, samalla hetkellä. Kyseessä on eräänlainen kosmisen rakkauden laki. Se mikä kerran on ollut yhteydessä muistaa liittonsa.

Tälle ilmiölle voisi olla myös oma, ihmistasolla vaikuttava sukulainen. Kyseinen ilmiö, joka voidaan aikaansaada suosivassa epävihamielisessä ilmapiirissä** myös laboratorio-olosuhteissa, on seuraava: Koehenkilö hypnotisoidaan syvään somnabuliseen transsitilaan ja hänen tuntoaistinsa siirretään suggestion avulla vesilasiin. Nyt koehenkilö reagoi kavahtamalla neulanpistoihin, jotka osuvat veteen, muttei kuitenkaan niihin pistoihin, jotka tökätään hänen omaan ihoonsa. Olennaista tässä on se, että vesilasi voidaan viedä toiseen huoneeseen siten, että koehenkilö, jonka silmät on muutenkin suljettu ja sidottu, ei sitä näe, mutta sama kavahdus jatkuu, kunhan hypnotisti näkee kohteen. Ilmiötä voidaan vähätellä, vääristellä ja unohdella, mutta sitä ei voi tehdä oikeasti tyhjäksi… ja kuten sanottu, sen pohja on mahdollisesti lomittumisen paradoksissa, joka puolestaan on vallitsevaan vanhanaikaiseen todellisuuskäsitykseen nähden yliluonnollinen. Kartesiolainen biljardipalloreduktioskeptismi on kannettava takaisin vallankäyttörakenteen sumentamiin tieteen suljettuihin holveihin, joita ainoastaan laumavietistä vapaa Richard Swinburne yrittää aukoa, ja viimeinkin lopetettava aikansa elänyt osaparadigma, josta ei ole ulospääsyä.

Todellisuus, jota täytyy kuvata äärimmäisen teoreettisabstraktisti, ja on tavoitettavissa lähes ainoastaan matemaattisesti, ei enää välttämättä ole oikea kuva oikeasta todellisuudesta vaan liian pitkään sopeutettu natiseva malli, jota pelastellaan korjaavilla ad hoc aputeoriaoletuksilla. Ennen pitkää se törmää mahdottomuuden rajaan, kuten objektiivisen tutkimuksen kvanttimekaaninen: jumalallisen salaisuuden seinä osoittaa…

Kausaalisuudelta, jossa kaikki toimi tarkan ennaltamäärätysti, edeltävästä syystä, syyn syystä, jne, on repäisty pohja. Syyseurausmaailma ei enää riitä. Se ei ollutkaan perimmäinen ontologinen todellisuus, jonka varaan oli rakennettu niin paljon muutakin... Se täytyisi tunnustaa vääristyneeksi erehdykseksi… Sitä ei ole kuitenkaan vieläkään oikeasti tehty, vaikka uutta vaativasta havainnosta on kulunut jo huomattavan kauan, vaan elämme edelleen reduktiivisessa materialismissa, joka on kuin varkain vääntynyt syväarvottomuuden dystopiaksi, jonka sisällä me tyytyväisluulossa elämme.

Tieteen perustassa piilevälle valtavalle aukolle on siis etsitty ratkaisua vallitsevan paradigman ehdoilla ja puitteissa jo satakunta vuotta, mutta sitä ei ole vieläkään löydetty. Miksi? Koska se ei ole löydettävissä vallitsevassa paradigmassa: tiede on törmännyt läpäisemättömään seinään, eikä pelkkä vanhan täydentäminen enää onnistu: On saavutettu raja, jota ei voi ylittää objektiivistetun järkeilyn keinoin: Maailmankaikkeus ei yksinkertaisesti ole kokonaan ennustettava kausaaliapparaatti.***

Maailmakuvaa tulisi eläytyen kyetä rakentamaan pienestä kohti suurta, ei suuresta kohti pientä, kuten nyt oikeasti on toimittu. Matkalla hukkuu jotkin hyvin olennaista ja se korvataan huomaamatta oletuksella, ”näin nyt näyttää olevan, näin siis täytyy olla, koska tunnemme lopun”. Ts. tiede periaatteessa olettaa, ettei sen havainnosta puutu mitään elävöittävää voimaa, vaikka aina väittää, ettei oleta mitään, eikä se ole tieteen tehtävä. Se on tästä asenteestaan aina myös salatusti ylpeä. Tämä ontolgisreduktionistinen uskontunnustus on kuitenkin melkoinen oletususkomus, niin kauan kunnes ratkaistaan se mystinen elämänkadon ongelma, joka tapahtuu kuolemassa – siis todella ratkaistaan.

Toisaalta, koska tiede ei niin monissa asioissa oikeasti oleta mitään, osoittautuu myös se sen heikkoudeksi, ei vahvuudeksi, jota siis niin mieluusti aina korostetaan. Siksi se saattaa ja saattoi Newtonin mekaanisen selityskehikonkin löytäessään olettaa: ”koska jo tunnemme lopputuleman ja nyt etenimme kohti sisusta, tiedämme, kuinka lopputulema on muodostunut, ei siinä lopputulemassa itsessään mitään kummallista ole. Sitä emme kysele, siitä emme ole kiinnostuneita ja olemme kyselemättömyydestämme ylpeitä ja vaadimme vieläpä muitakin tekemään samoin.” Se että ensin tunnetaan suuri, vaikutti ja vaikuttaa nyt ajatteluun aivan liikaa. Siksi ei pidä paikkaansa väite, jonka mukaan ei ole väliä sillä liikummeko lopusta alkuun, vai alusta loppuun, koska reduktiopolku kulkee molempiin suuntiin: oletus ja valmis aistimustieto lopusta vaikuttaa nyt liiaksi, jotta saatetaan olettaa kuolleiden mekaanisten osaprosessien luovan jatkuvasti elävän maailman. Tiede siis olettaa, vaikka se järjestelmä ei tunnista tämänkaltaista olettamista, ts. vika on järjestelmässä, joka ei ymmärrä syvyyttä, vaan sokeutuu sille

Tieteen ortodoksinen metodi ei eriytettyjen yksityiskohtiensa kuivanabstraktista siirtotietovankilastaan todella näe ja ymmärrä, että maailmankaikkeus on päämääriä kohti liikkuva hyperälykäs orgaani, vaan palaa refleksinomaisesti tässäkin kysymyksessä totunnaisen todistettavuuskouriintuntumadogimisa turvallisten osarajojen sisään, siellä ikuisesti pysyen ja valikoivaan osaansa tyytyen.

Tiede vaatii henkistämistä. Paluuta juuri siihen samaan, joka alussa mainitussa alkuperustassa aikanaan oli. Se silmukka, joka on nyt tehty, on osoittautuva objektiivisen ajattelun rajakierrokseksi, välineillä lisätyn ajattelun, joka takoo lisää välineitä ja varjomaailmankuvaa, sen suoran havainnon sijalle, joka todellisessa subjektiivisessa tieteessä avautuu.

Tieteen henkistäminen onnistuu kvanttimekaniikan sanoman oikein ymmärtämisellä ja se on avainasemassa tulevaisuuden oikeanlaatuisessa kehityksessä. Se että kvanttimaailmaa osataan käyttää eri sovelluksissa kuten kvanttitietokone, ei tarkoita sitä, että tunnemme komplementäärisen maailman merkityksen ja sanoman joka ei piile tunnekuivattujen faktojen irrallisissa osissa, vaan kokonaisuuden elävissä yhteyksissä.

Faktojen kuollut yhteen liittäminen tuottaa teknisiä sovelluksia, mutta kokonaista maailmankuvaa se ei tuota, vaan lopulta päädytään jonkinlaiseen arvottomuuden industrialismiin: siihen koneihannoinnin maailmaan, jossa jo vahvasti elämme. Raaka, kylmä ja ylivarmisteleva faktadata tarvitsee aina myös tulkintaa ja laajempaa teoriaa, joka ei rajoitu vain sen oman testattavuusrajan sisään. Jos siihen ei ole lupaa ja kykyä, maailmankuva on vain näennäisesti aito.

Juuri siksi tarvitsemme myös subjektiivista tiedettä. Tiedettä, joka kykenee antamaan yksilölle täydellisesti yhteenliittävän vision olemassaolon todellisuuteen, ja johtaa sen portin läpi, johon objektiivinen, kohteestaan irrallaan oleva varjokuvatutkimus päättyi. Emme ole kuitenkaan tyhjän päällä, sillä ikivanhan tieteen jälkiä on näkyvissä niitä ymmärtävälle. Se pintaan kaartamisen sivusilmukka, joka alkoi 1700-luvun erehdyksestä, täytyy solmia uudelleen ylöspäin johtavan totuuden spiraaliin. Kuten kvanttimekaniikan suuruus: James Jeans totesi jo kauan sitten: ”Universumi alkaa muistuttaa yhä enemmän suurta ajatusta, kuin suurta konetta.” Astrofyysikko Sir Arthur Eddington näki puolestaan tieteellisen tutkimustavan todellisen luonteen, todetessaan: ”Luonnontiede ei tavoita tutkimustavallaan konkreettista todellisuutta, vaan on tuomittu tutkimaan pelkkää symbolista varjomaailmakuvaa.” Miten voimme edetä ilmausten mittaamisen sijaan asiaan, sen ytimeen ja sisäpuolelle – todelliseen kouriintuntuvaan todellisuuteen.

_______

*Skientisti uskoo, että kaikki mitä tiede ei kykene selittämään, täytyy olla huijausta ja näin se kykenee luontevasti sivuuttamaan tiettyjä asioita, joutumatta mitenkään pahemmin järkyttymään – ja uskossaan pitäytyen. Tästä esimerkkinä vaikkapa Freudin ja Jungin kohtaaminen: Jung kertoo: ”Samalla kun Freud esitteli näkökantojaan, minut valtasi omituinen tunne, oli kuin palleani olisi ollut rautaa ja parhaillaan kuumenemassa punahehkuiseksi, kuin hehkuvaksi holviksi. Ja samalla hetkellä kuului oikealla puolellamme olevasta kirjahyllystä niin äänekäs pamahdus, että me molemmat hyppäsimme hätkähtäen seisomaan, peläten hyllyn kaatuvan päällemme. Sanoin Freudille, ’no niin, siinä on esimerkki niin sanotusta katalyyttisestä ulkoistumisilmiöstä.’ ’No, no!’ hän huudahti. ’Tuohan on silkkaa hölynpölyä’. ’Ei ole’, minä vastasin, ’olet väärässä. Ja todistaakseni sanani, minä ennustan, että aivan heti kuuluu toinen äänekäs pamahdus’ ja todellakin, tuskin olin ehtinyt saada sanani sanotuksi, kun sama räjähdys kajahti kirjahyllystä uudelleen. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt, mistä sain silloisen varmuuteni. Mutta minä joka tapauksessa tiesin, enkä epäillyt sitä hetkeäkään, että pamahdus kuuluisi toisenkin kerran. Freud katsoi minuun suu auki… Emme koskaan jälkeenpäin keskustelleet siitä, mitä oli tapahtunut.” Siis todellakin, niin uskomatonta kuin se onkin: ”emme koskaan jälkeenpäin keskustelleet siitä, mitä oli tapahtunut!?” Freud valitsi mieluummin todellisuuden kieltämisen, kuin rikkoi ankaran skientisminsä dogmia. Se ei varmaankaan ollut helppoa ja kyseinen ”alitajunnan isä” joutui varmaankin venyttämään omaa tiedostamatontaan, jatkaessaan väärin valikoidun todellisuuden psykoosiaan. Ei ole liioiteltua käyttää sanaa psykoosi, joka on pelkistettynä termiselityksenä: vääristynyt kuva todellisuudesta: tässä tapauksessa siis eräänlainen tiedepsykoosi.

**Myös ilmapiiri, joka vaikuttaa herkempien ilmiöiden esiintyvyyteen ja ilmitulomahdollisuuksien valikoitumiseen, on siinäkin mielessä sukua kvanttimekaaniselle mitattavuusparadoksille. Vihamielisskeptinen ja jopa (yleensä perusteetta) epäilevä asenne vaikuttaa saataviin tuloksiin, yleensä negatiivisesti. Ehkä kuitenkin tämä yllä esitetty ilmiö voi tarttua liian tarkentavan tutkimusseulan (tässäkin näemme jälkiä Heisenbergin ylitarkentamisparadoksista, joka takaa, että vasempaan laitaan viritetty ajattelu ja tutkimuslaitteisto ei tavoita koko todellisuutta, vaan heikentää vastinparin havaintoa olennaisen kierouttavasti) haaviin ja skeptikoiden lupaama rahapalkinto, joka on luvattu maksaa mm. telepatian todistamisesta, maksetaan tämän havainnon ja koe-ehdotuksen tehneen tilille, josta hän puolestaan ohjaa sen olennaisen vakavan syvätutkimuksen käyttötarpeiksi, niille todellisille tiedemiehille, joita ohjaa totuus, ei ylenkatseen pelko ja nobeltunnustuksen jano.

***Toinen todiste eräänlaisesta ulkopuolisesta tekijästä, on ns. ”geometrinen symmetriarikko”. Se tarkoittaa pelkistetysti sitä, että galaksien sijainnit toisiinsa oikean ja vasemman kontekstissa ovat lähes täydellisesti satunnaista, mutta eivät aivan. On olemassa tekijä, joka määrää, että galaksien keskinäiset sijainnit eivät ole täysin sattumanvaraiset peilisymmetrian laajassa katsannossa. Se että kyseinen löydös johtuisi sattumasta, on suljettu ulos 99,99999999999 varmuudella. Myös tässä on nähtävissä ulkopuolisen järjen säätävä sormenjälki. On kuvaavaa, että kyseisen järkevän säätämisen merkitystä ei pohdita, vaan tyydytään reduktionistisen prosessin syyetsintään. Suurin osa tieteen aidan sisäalueella ajattelevista pitää prosessin itsesäätymisen ajankohdan löytämisen detaljia olennaisena ja siksi selitykseksi tarjotaan kosmisen inflaation, eli kosmoksen ensimmäisen mikrohetken olosuhteiden syntysyytä: Tiedemiehet tutkivat mielellään hienoja asioita synnyttävän supertehtaan linjastojen prosesseja, mutta heidän järjestelmänsä ei ota kantaa linjastojen suunnittelijan älynkäyttöön. Holistisesta näkökulmasta tarkasteltaessa heidän vaikenemisensa on kestämättömän kiusallista laatua, vaikka ylianalytismin typistävä ja tunneälytön suunta kaiken mukisematta nieleekin. Tarvitsemme edelleen ilmiselvästi jotakin, joka kurkistaa tasoa syvemmälle: tarvitsemme todellista metafysiikkaa.