Yritämme luoda lisävaloa siihen, minkälainen on ihminen joka on kyennyt välttämään Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaiset sieluun pesiytyneet, näkökulmasidonnaisuutta luovat tutkimusrajoitteet ja ylittämään ne. Vielä paljon enemmän. Yritämme löytää vastauksia siihen, minkälainen on ihminen joka täyttää jumalallistuneen ihminen mitan kaikissa suhteissa. Minkälainen on tulevaisuuden superihmisen evoluution huipentuma, jos sen ominaisuudet siirtäisi tähän päivään ja tapaan nähdä maailma? Ainakaan sillä ei ole paljonkaan tekemistä Nietzscheläisen tumman ja itsekkään ubermenschin kanssa, joka on kokeissa epäonnistuneen pudokkaan arkkityyppi.

1700-luvun materialististen voimien valloittamissa tieteellisissä suunnanhakuolosuhteissa vaikutti osaltaan myös merkittävä ruotsalainen tiedemies nimeltä Emanuel Swedenborg, jolla oli nimissään kymmeniä patentteja ja joka rankattiin taannoisessa maailman koskaan eläneiden älykköjen kategoriassa kolmannelle sijalle, heti Leonardo da Vincin ja Johann Wolfgang Goethen jälkeen. Hänen älykkyysosamääräkseen on nykyisilläkin mittareilla arvioitu 205. Swedenborgin kirjallinen tuotanto käsittää yli neljä hyllymetriä teoksia lukuisilta aloilta. Hänet tunnetaan laajasta oppineisuudestaan mm. matemaatikkona, fyysikkona, kemistinä, anatomina, fysiologina, filosofina ja teologina. Mies hallitsi yhdeksää kieltä ja kirjoitti teoksensa latinaksi.

Hänen merkittävin kykynsä on kuitenkin sellainen, jota aikaisemmin mainittuun tieteelliseen ahtauteen ajautunut nykyaika ei osaa arvostaa. Se liittyy Patanjalin mainitsemaan kykyyn ulottaa aistielinten toiminnot fyysisen kehon ulkopuolelle. Tässä ei ole mitään sen kummallisempaa, kuin atomien lomittumisessakaan. Vaikka tämänkaltaiset ilmiöt perusteltiin nurin väärän fysiikan avulla vuosisatojen ajan, nyt on tullut uusi avoimuuden ajan tarve, johon toivoaksemme uudet tiedemiespolvet myös heräävät syvästä ontologisen reduktionismin unestaan: niin lomittuminen, kuin aavehiukkasneutriinomaailmankaikkeus (omine muoto-olioineen) sitä suorastaan vaativat, eikä ”tieteelliselle” umpimielisyydelle ole enää todellista sijaa:

Vuonna 1759 Emanuel Swedenborg oli palaamassa Lontooseen suuntautuneelta matkaltaan ja nousi laivasta Ruotsin länsirannikolla Göteborgissa. Hän liittyi illalla arvostetun kauppiasystävänsä seurapiiritapaamiseen. Illan aikana Swedenborgin kerrotaan muuttuneen hämmästyneen näköiseksi ja hän ilmoitti, että Tukholmassa, Ruotsin itärannalla raivoaa juuri tällä hetkellä tulipalo, Södermalmin korttelissa. Swdenborgin kerrotaan poistuneen muutaman kerran illan aikana seurueesta tarkempia havaintoja tehdäkseen ja hän ilmoitti palon etenemissuunnan ja että se uhkasi jo hänen omaa taloaan. Muutamia tunteja myöhemmin Swedenborg ilmoitti, että palo oli saatu sammumaan aivan hänen oman talonsa tuntumaan ja kuvasi tulen tekemää laajaa tuhoa. Jo samana iltana tieto tulipalosta levisi Göteborgin kaupungissa, mutta vasta kaksi päivää myöhemmin saapui virallinen tiedonanto Tukholmasta ja se oli yhtäpitävä Swedenborgin antamien tietojen kanssa. Muun muassa Immanuel Kant on kuvannut tuhoisan ”Mariabrandenin” tapausta teoksissaan, joka oli aikansa suuri uutinen. Kaikki tämä tapahtui paljon ennen nykyistä nopeaa tiedonvälitystä ja ennen kunnollisia teitä. Myös ajankohta täsmää, vaikka ne joiden ”ajattelun” lähtökohta on kaiken ”yliluonnollisen” mahdottomuus, ovat sitä yrittäneet tarkoituksiinsa jälleen vääntää, aina tieteellistä lojaliteettiaan todistelevaa Swedenborgin uuden elämänkerran kirjoittajaa myöten...

Mikä oli Swdenborgin reitti tämän ylimaallisen viisauden väylän avautumiseen? Intian todellisten joogien kokemusperäinen syväfilosofia tuntee ilmiön nimeltä Manojavitwa ja Vikaranabhava, jotka ovat tarkemmin katsottaessa kaksi eri asiaa. Maharishi Patanjalin Raja Yoga kertoo asiasta näin: ”Näin keho pystyy liikkumaan ajatuksen nopeudella. Keho kykenee ulottamaan aistielinten toiminnat sen rajojen ulkopuolelle ja Manojavitwa hallitsee Pradhanaa eli Prakritia.” ”Manojavitwa merkitsee ajatuksen nopeutta. Harjottamalla Samyamaa grahanaan keho kykenee liikkumaan ajatuksen nopeudella. Virakaranabhava merkitsee kykyä käyttää aisteja kehon ulkopuolella, kaukaisissakin paikoissa.” (s. 137-138).

Manojavitwa on siis varsinainen, kokonainainen kyky liikkua sieluruumiissa kaukaisiin paikoihin ja tehdä siellä havaintoja. Hieman lievempi ominaisuus on Virakaranabhava, jossa tietoisuus sijaitsee pääasiassa fyysisessä kehossa, mutta sitä kyetään suuntaamaan haluttuun kohteeseen, tässä tapauksessa järkyttävään tapahtumaan, joka herätti myös huomion eräänlaisen kaukojärkytyksen ” maailmalle huutavan signaalin” seurauksena.

Meidän täytyy muistaa, että vaikka Swedenborg oli aikakautensa ja kenties muidenkin aikakausien suurin länsimaisen historian tuntema älykkö, hän oli suunnilleen viisikymmenvuotiaaksi saakka varustettu normaalilla älyrajoituksella ja tavallisella aistimistavalla. Swedenborgin vahvuutena tulee varmaankin pitää eräänlaista tieteellistä tinkimätöntä rehellisyyttä, joka ei ollut sukua Freudin torjunnalle ja joka valmisti häntä nöyryyden ja suunnattomien älynlahjojen ohella ottamaan askeleen kohti subjektiivista tiedettä ja lopulta keskittymään vain siihen. Hänen ensimmäinen hämmentävä, mutta valmistava ja avaava kokemuksensa tapahtui seuraavasti:

Swedenborg oli Lontoossa käydessään pyytänyt yksityisen huoneen myöhäistä päivällistään varten, jotta saattaisi samalla keskittyä häiriöttä mietiskelemään henkisiä kysymyksiä. Hän söi ahmien, kiivaasti ja kovalla ruokahalulla (miksi tällä on merkitystä, siihen palaamme tuonnempana). ”Aterioinnin loppupuolella levisi kuin sumuverho silmieni eteen ja huoneen permanto peittyi inhottavilla matelijoilla. Hämmästyin sitäkin enemmän, kun pimeys ympärilläni lisääntyi. Vihdoin se kuitenkin haihtui ja minä näin selvästi miehen, joka istui eräässä huoneen nurkassa, kirkkaan säteilevän valon ympäröimänä. Matelijat olivat hävinneet pimeyden mukana. Olin yksin ja te ette voi kuvitella kauhistustani, kuultuani hänen (miehen) lausuvan nämä sanat äänellä, joka ei voinut olla pelkoa herättämättä: ”Älä syö niin paljon.” Näköni pimeni jälleen ja kun taasen rupesin näkemään, olin yksin huoneessa. Hämmästyneenä vielä tapahtumasta, riensin minä nopeasti asuntooni Lontoossa, puhumatta kenellekään sanaakaan asiasta.

Kun ihminen on kypsä astumaan tuonpuoleisen tantereille, vaikka hän ei tiedä koetusten valmistavassa koulussa edes olleensa, hän on motiivista tai toisesta tullut vähentäneeksi estävää ja ”pimeydessä pitävää” haluluontoaan aste asteelta. Swedenborgin typistyneen ja mutta edelleen hieman estävän haluluonnon viimeinen ajautuma oli syömisen himo, jota hän toteutti tässä kyseisessäkin tilanteessa, samalla kun intensiivisesti – voisimme sanoa Samyamamaisesti – pohdiskeli tuonpuoleisen mysteerejä: hän oli lähes kypsä, tarvittiin vain valmistava kokemus syömishimon perimmäisestä iljettävästä olemuksesta.

Ihminen voi hankkia itselleen eräänlaisen tuonpuoleisuuskokemuksen myös ankaralla alkoholin käytöllä, joka jatkuu päiviä. Se on luonnollisesti psyykelle vaarallinen tila, joka voi johtaa hallitsemattomaan psykoosiin. Se on kuitenkin tietyssä mielessä lainalainen. Ihminen näkee pitkällisen ryyppyputken seurauksena tyypillisten pikku-ukkojen lisäksi usein myös, käärmeitä, kärsäkkäitä norsuja ja matelijoita. Kyseinen kokemus on siis sukua Swedenborgin ensikokemukselle, jossa syömisen himon astraalisen olemuksen havaitseminen otti iljettävien matelijoiden muodon. Aiheuttaja oli kuitenkin eri: Swedenborgilla se oli jalo syvämietiskely ja vuosien saatossa tapahtunut aito kehitys. Kokemuksen ja tiedon valossa kylpevä, nurkassa istuva mies, oli ihmiskunnan tarkoituksen ylittänyt Mestari, ”jolla oli lupa käyskennellä eri tasojen arkeissa ilman torjuntaa” ja joka on jäänyt ohjaamaan ja nostamaan jäljessä tulevia: Hän kehotti Swedenborgia heittämään viimeisen orjuuttavan halunsa pois, sanomalla yksinkertaisesti: Jos et syö niin paljon ja ahneesti, olet valmis katsomaan tasoa syvemmälle.

Swedenborg jatkaa: Seuraavana yönä ilmestyi minulle säteilevä mies toistamiseen ja sanoi: ”Minä olen herra, luoja ja lunastaja; minä olen valinnut sinut ihmisille selittämään pyhä raamatun sisällistä ja henkistä tarkoitusta, minä tahdon sanella sinulle, mitä sinun on kirjoitettava.” Olio puhui jumalihmiseksi tulon oikeutuksella, koska hänen seisontatukensa ulottui luovan jumaluuden syvyyteen, lunastaja hän oli siksi, että aiheutti kokemuksen Swedenborgille. Hän puhui myös tuolloin voimakkaasti vallinneen kristinuskon termistöllä ja alkuun vaadittiin varmaankin tällaisia ilmaisuja, jotta sopiva yhteys saataisiin muodostettua ja että uskonnolliset jälkipolvet asian todesta ottaisivat.

Swedenborg jatkaa: ”Tällä kertaa en ensinkään peljästynyt ja hohde, joka ympäröi miestä, ei rasittanut silmiäni, vaikka olikin kirkasta ja säteilevää. Hän oli puettu purppuraan ja näkyä kesti noin neljännestunnin. Tänä yönä avattiin sisäisen ihmiseni silmät. Silmäni saivat kyvyn katsella taivaisiin, henkimaailmaan ja helvettiin. Kaikkialla näin monta vainajaa, jotka tunsin, muutamat kuolleet aikoja sitten, toiset aivan nykyisin.”

Hänen varhainen elämänkerturinsa M. Matter toteaa tapaukseen liittyen: ”Swedenborgin suotiin vielä siirtyä kaikkiin henkimaailman asuinpaikoihin ja nähdä mitä siellä tapahtui; puhella näiden maailmojen asukasten kanssa, samoin kuin puhui maanpiirin asukasten kanssa; ohjata niitä, jotka näki eksyneiksi ja tukea niitä, jotka tunsivat totuuden, heidän taisteluissaan sen puolesta.”

Tästä kokemuksesta Swedenborgille aukesi uusi tutkimusalue, johon hän suuntasi suunnattoman intensiivisyytensä vuosikymmeniksi ja jätti ulkopuolelta lähestyvän sekundaaritutkimuksen muille. Syvempiä lainalaisuuksia tuntematon, ylianalyyttinen ja kylmenneitä ajatusrakenteita säännönmukaisesti käyttävä ”ajattelija” haluaa luonnollisesti asettaa tämän ihmiskunnan suuren neron ylle hulluksi tulemisen kaavun. Juuri tässä kohdassa hulluuden ja nerouden viiva on kuitenkin erityisen ohut: Sen, joka tulee aukaisseeksi sielussaan tuonpuoleisen portin peruuttamattomasti, tulee olla vapaa haluluontonsa vääristävästä viekoittelusta, juuri kuten Swedenborg oli: silloin näkee sen mayan psykoosin ohi, jossa ihmiskunta elää, ja jonka lähtökohdista se maailmaa, aistimuksia ja ajattelua katsoo. Sielunliassa rypevä ”hullu” alkaa puolestaan kerätä sitä lisää ja vaipuu karmeiden muuntokuvien loppumattomaan hetteikköön. Mikään ei kuitenkaan estä skitsofrenia diagnoosin saanutta – liian aikaista rajanylittäjää – pyrkimään samaan. Tarvitaan vain tahtoa puhtauteen ja sen vastustavan muurin voittamista, joka puhtauspyrkimyksestä aktivoituu, sitä vähättelee, sabotoi ja provosoi.

Koska Swedenborg ei suinkaan sanomisiaan aikakauden vastaanottokyvyn mukaan liiemmälti säännöstellyt, hänen maineensa rapistui. Puheet toisilla planeetoilla ja niiden erilaisilla havaintoviritystasoilla asuvien sielujen luona vierailuista olivat monille aivan liikaa. Vierailut jälleensyntymisten välisissä helveteissä ja kiirastulissa, omien tekojensa mukaan kärsivien keskuudessa, tuntuivat vierailta, sillä kristinopin ristiriita oli ilmeinen, eikä teosofian aikakaan ollut vielä Madame Blavatskyn johdolla koittanut. Swdenborg yritti ajan voimakkaan uskonnollisen hengen syystä sitoa kuvauksensa lähinnä raamatun sanomaan ja uskontojen synteesi ja laajempi ymmärrys jäi luonnollisesti siksi vielä haaveeksi, mutta erittäin merkittävä sanansaattaja hän oli.

Entä mikä oli ”sanansaattajan” ja hänen hierarkiansa päämäärä ja ydin. Mikä ylittää jopa uskontojen sisältä tapahtuvan synteesin tavoitteen? Mikä on sen kokonainen suunta, joka horisontissa kaikkina aikakausina aamuauringon uutuuden lupauksena paistaa.