Eräs aikamme ilmiöistä, johon olemme tietyssä mielessä tottuneet ja sokeutuneet on se valheen muoto, jota voi nimittää tarkoitushakuiseksi vääristelyksi. Ydintotuuden hukanneissa kulttuureissa on täysin luonnollistunutta ja sallittua, että mikäli jokin totuuden syväluolasta, epäitsekkään tulkinnan avulla esiin kaivettu havainto on jotenkin oman valtaedun tiellä, sitä on luvallista vääristellä, väärinymmärtää ja edelleenmuokata vaikkapa mustamaalauksen keinoin, jotta oma etu, tai luuloteltu etu ei vaarannu ja että näin saavutettu huomioarvo tulee sataneeksi omaan laariin: Totuus ja mielipiteet sekoitetaan toisiinsa, paitsi epäherkkyys- myös etusyystä.

Joissakin maakulttuureissa valheen toimintatavalle on suurempi sija kuin toisissa, mutta aina se perimiltään aiheuttaa jonkinlaista kärsimystä ja sokeutta ainoalle todelliselle onnellistuttajalle: totuudelle, joka on kaikille sama. Valheellisen vallankäyttöpuheen nykyinen päämuoto on perimiltään kummunnut poliittisen vääristelykulttuurin Ahrimanisista valtakabineteista ja päätynyt huomaamatta myös monen kansalaisen tavaksi ja maailmanlähestymismalliksi:

Monien ihmisten korkein kiinnostuksen taso ja elämäntapa on perimmäisen motivoitumisensa suhteen poliittinen ja he toimivat oman elämänsä ja etusuuntansa agitaattoreina eri alustoilla, joita on nykyään paljon ja joilla on paljon yhtenäisvaltaa. Liioittelu, vähättely ja tahallinen väärinymmärtäminen kuuluvat näiden elämän moraalisen merkityksettömyyden ansoittamien piruparkojen jokapäiväiseen toimintamalliin, eikä se lopulta tee ihmisen sisäiselle terveydelle hyvää. Tässä ajassa kukaan ei kuitenkin halua asettua omien etujensa ulkopuolelle, universaaliseen ihmiskunnan yhtenäistotuuteen, vaan päinvastoin: totuus pyritään keinoja kaihtamatta sovittamaan omaan etuun. Juuri tämä taipumus on kaiken globaalin maailmanmädän merkittävä alkupiste.

Oma lukunsa tässä keitoksessa ovat sensaationnälkäiset iltapäivälehdet, jotka toimivat kaupalliselta pohjalta, ja joiden agendaan kuuluu lähtökohtaisesti lukijoiden muokkaaminen niiden oman edun mukaiseksi. Klikkiotsikot laskevat kansakunnan keskimääräistä tasoa yhä alemmaksi, luoden laajennusta omalle tarpeelleen ja poliittinen (oikeisto)agenda siirtyy varsinkin nuorten mieliin helposti mustamaalauksen keinoin. Lähes huomaamatta iltapäivälehdillä on kertynyt niin paljon muokkausvaltaa, että varsinaisesta demokratiasta ei voida enää puhua. Ns. politiikan toimittajatkin ovat usein tosiasiallisesti kyseisten lehtien poliittisen sanoman edistäjiä: heidän negatiivisesti retusoitu sanomansa on verrattavissa lähes suoranaisesti neuvostoaikaiseen Pravdaan, lehteen, jonka nimi oli irvokkaasti: totuus. Siinäkin oli paljon mieltäkuohuttavaa tekstiä, muttei ainuttakaan puhdasta uutista.

Monilla kansalaisilla ei ole poliittista lukukykyä erottaa eri toimijoiden, tai edes puolueiden agendoja ja arvoja toisistaan, varsinkaan yleisinhimillisestä näkökulmasta. On kuitenkin aivan eri asia edistää esimerkiksi rahavallan etua, kuin yleisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Yhteiskunnan todellinen arvo on sen oikeudenmukaisuuden määrässä, joka sen kokonaissyöverissä piilee. Idealistisesta näkökulmasta saattaisi luulla, että yhteiskunta on varsin helposti järjestettävissä juuri oikeudenmukaiseen muotoon, sillä ”kaikkihan juuri sitä rakastavat”, mutta jälleen törmäämme samaan vanhaan maailmanhistorian ilmiöön: Vallan ja totuuden ristiriitaan: vallan hyödyntämisen kiusaukseen, oman ryhmän, tai oman edun hyödyksi. Oikeudenmukaisuus esiintyy tietyillä puolueilla ainoastaan juhlapuhetasolla: se on pelkkä oman edun käyttöväline.

Edut ja totuus, jotka molemmat ovat järjestetyt toimiviksi eräänlaisen puolueiden kilpailun ja kädenväännön alustalta, eivät tällä metodilla ole oikeasti yhteensovitettavissa, ilman yleisen ilmapiirin ja sitä kautta aikaisemmin mainittua ihmisen mielen ”etuvalhevammautumista”. Demokratia toimii riidellen ja yskähdellen käytännön tasolla, muttei ihmisen mielen tasolla. Totuuden, oikeudenmukaisuuden ja todellisen vapauden yhteiskunta ei pääse oikealla tavalla esiin, koska etuvallan hämäävät kulissit ovat niin kokonaisvaltainen keitos, joka on kuitenkin naamioitu oikeudenmukaisuuden tavoitteiksi. Juuri poliittiset löperöt oikeudenmukaisuuslupaukset, jotka aina paljastuvat lopulta pelkäksi retoriikaksi, ovat tietyn poliittisen valtatoimijuuden tunnusmerkki. Kyseisen luonnottomasti yhteensovitetun poliittisen etukädenväännön lopputuloksena tapahtuu talouskasvu-uskovissa valtioissa lopulta vähittäistä eriarvoisuuden lisääntymistä ja juuri se on monessakin mielessä olennainen epäihmisyyden kasvun perusta, sillä molemmat ääripäät menettävät ihmisarvonsa, eri syistä tosin. Vauraat siksi, että keinotekoinen yliarvo leikkaa poikki hengästyttävän elämäntavan ja egonnousun tuoksinassa olennaisia kykyjä, kuten myötätunto ja oikeudenmukaisuudentaju ja jäljelle jää seuraavassa elämässä aktualisoituva sielunreikä: se mitä ei kaivattu tai kehitetty, on nyt näivettyneen sielunautismin alaista.