Vaikka koulu on saanut aikaan paljon hyvää ja sillä on tietenkin tärkeä paikka todellisen sivistyksen luomisessa, sillä on myös huonot puolensa ja me olemme koulun avustamana kehittyneet siihen suuntaan, että emme voi sen käsittämisemme tapaan pesiytyneitä jälkiä ja toimintatapoja enää juuri havaita. Siksi tarvitsemme totuuden tiedostamiseen äärimmäistä ja vihaista näkökulmaa, joka pyrkii valaisemaan yhteiskuntaamme vaivihkaa syntynyttä tilaa ja sen perimmäistä synnyttäjää:

Elämme ”toistentiedon” toistajien yhteiskunnassa. Tämä on johtanut syvätiedon rappioon. Jos opittua toistetaan juuria ymmärtämättä, siitä katoaa henki. Varsinkin jos sitä tehdään riittävän kauan ja kaikkialla.

Useimmilla on kokemusta puheesta, joka ei sano mitään olennaista ja sen kuunteleminen aiheuttaa väsymystä ja haukottelua. Se on usein merkki ilmaisijan ulkoisteoreettisesta tavasta, hahmottaa käsillä olevaa asiaa. Puhe tai teksti viipyy keinotekoisesti liian kauan yleisellä tasolla, valmistellen ja varmistellen epäolennaisia sivuseikkoja, etenemättä sitten koskaan syvälle. Se noudattaa kaavaa, jossa ensin typistetään luovuus ja intuitio huolellisesti pois ja sen jälkeen ryhdytään hitaasti edeten luettelomaisesti toimeen, pyrkien pintajohdonmukaisuuden säilyttämiseen.

Opillinen fakki-idoitismi alkoi hiipiä yhteisöömme samalla, kun koululaitos alkoi yleistyä. Koululaitoksen alkuaikoina kansan keskuudessa kiertäviin kouluvärväreihin suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Jokin vaisto sanoi luonnollisesti ajattelevalle ja käytännöllisesti taitavalle ihmiselle: ”Tässä on jotakin vikaa, josta emme saa kuitenkaan kunnolla kiinni. On kuin tässä asian kuva nostettaisiin jalustalle ja sen kuvan loputon toistaminen aiheuttaisi sokeutta olennaiselle. Syntyi vähitellen tilanne, jota voisi syvällisen runomuotoisesti, Ismo Alangon sanoin kuvata näin: Tieto sut huumaa ja vierottaa, estää näkemästä maailmaa. Ja sä tiedät sanat ja tunnet kuvat, mut' et tajuu enää Jumalaa.” Nykyään olemme tilanteeseen täysin sisäänkasvaneet, tottuneet ja sen ulkopuolelta asetetun omaksumisen tiedonsuunnan näivettävälle vaikutukselle sokeutuneet. Tuntuu jopa pyhäinhäväistykseltä, mikäli joku uskaltaa kyseenalaistaa keskuuteemme niin selvästi hyvää aikaansaanutta instituutiota ja siksi se nauttii suurta ja kyseenalaistamatonta arvostusta. Tämä ei tapahdu vähiten siksi, että kouluseulan moitteeton läpäisy tarjoaa usein myös väylän muista erottautumisen vietille ja oman erinomaisuuden todistelun tarpeelle: Koulu on samalla eräänlainen hierarkiapeli, jossa kilpailunhaluisimmat ja kunnianhimoisimmat pärjäävät ja muut puolestaan lannistuvat ja menettävät uskonsa oman aivokapasiteettinsa muokkaamisen mahdollisuuteen. Samalla he menettävät vallan vaikuttaa. Lojaliteetti ja puolustelunhalu kasvavat siis samassa suhteessa, kun sen tarjoamaa ja valmistamaa arvostusvaltaa saavutetaan. Siksi kouluprosessin arvostelija tulee helposti täysin sivuutetuksi ja tyrmätyksi. Tämä tapahtuu ilman asian todellista pohtimista, sillä oma hierarkiaetu painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän, eikä totuutta haluta turhaan edes tietää tietoisesti.

Ulkoiseen tietoon ohjautuminen ja sisäisen oivallustietoyhteyden katkeaminen on siis paljolti väärin painotetun koulusivistyksen syytä. Myös oppilaat oireilevat, eivätkä usein kestä syväulottuvuuden puutetta ja pinnallisen pänttäämisen väärää arvostamista. Kunnianhimoisimmat ja näyttämisenhaluisimmat, ne joiden elämässä on usein rakkauden puutteesta aiheutunut toisten yläpuolelle nousemisenhalun reikä, antautuvat kuitenkin sumeilematta ja helposti aivojensa koulukelpoisuusmuokkausprosessiin ja vaihtavat vähitellen luonnollisen järkensä ulkoa liimattuun kuvaan, joka ei ole yhteydessä todelliseen maailmaan ja aitoihin sisäisiin tunteisiin. Samalla he perivät väärästä arvostuksesta keinotekoisen itseluottamuksen, joka johtaa samalla muilta hyväksynnän kerjäämisen tielle. Osa ei lankea kiusaukseen, vaan säilyttää viitteenomaisen ymmärryskykynsä, vaihtamatta sitä teoreettiseen muistitietomalliin - josta ei ole paluuta! Onneksi heitäkin on! He ovat usein alojensa edelläkävijöitä ja kehittäjiä, jotka eivät toimi vain kulttuurievoluution kuolleiden hedelmien marionettijakajina ja omaksutun teoreettisen tiedon sokeina soveltajina.

Ulkoisen ajattelun likinäköinen näkökulma ja sitä seuraava syväoivalluksen sanaton käyttökielto ulottavat lonkeronsa lähes kaikkialle modernissa ja järjestyneessä länsimaisessa yhteiskunnassa. Yleensä ainoastaan muistitietovuoren käyttö on sallittu. Samasta yhteisen linjan ryhmäkurista ja koulun määräämästä suunnasta kärsii paitsi mainittu koululaitos itse, myös sen ohjelmoinnin lopputuotokset: terveydenhuolto, tiede, hallinto ja jopa kansan yleismielipide. Liian useissa viroissa istuu väärin järjestetystä koulusta ulostuneita, ulkomuistitartunnan saaneita taudinkantajia, jotka eivät saa ja osaa ajatella käytännön vaatimalla tavalla, vaan soveltavat elävän elämän päälle opittuja, hengettömiä, keinotekoisia ja jäykkiä ajatusmalleja ja noudattavat sovittuja käytänteitä. Yhteisömme päälle on liimattu malli-idotismin kuori, joka on lisäksi usein kuorrutettu tärkeilyllä, auktoriteettiylemmyydentunnolla ja turhalla sivistyssanajargonilla. Se reagoi ongelmiin äärimmäisen hitaasti, ja tavoilla, jotka eivät osoita viisautta, vaan kuolleen tiedon teknistä ja asiaankuulumatonta soveltamista.

Mallioppinen tuhoaa oivallusoppimisen luontaisen tavan tukahduttamalla sen tilan sielussa. Aivotutkimus tuntee prosessin, jossa käyttämätön tunnetila, tai muu osio aivoissa näivettyy ja korvautuu ”viereisellä”, jota käytetään paljon. Siksi ulkomuisti- ja terminologiaviisauden vyörytys tekee ihmiselle henkisen lobotomian, yleensä ennen kahdettakymmenettä ikävuotta ja luonnollinen tapa ajatella kuolee: todellista päättelevää ajattelua ei enää suvaita, vaan teoreettinen muistelu ja sovitut käytännöt ovat ottaneet sen paikan. Samalla ihmisestä on tullut valmiin tiedon etsijä, siteeraaja ja väärien asioiden alleviivaaja: jäädytetyt keinotekoiset ja sovitut termit kiinnostavat, mutta rivien väliin kirjoitetut syvälliset totuudet sivuutetaan sokeasti ohittaen.

Tästä keinotekoisesta, tunneälykuolleesta ja syvänäkemyskyvyttömästä kokonaisasenteesta seuraa yhteiskunnassamme monenlaatuisia asioita. Joitakin on enää vaikeaa tunnistaa ulkoisia hengettömiä malleja terveen päättelyn sijaan soveltavaksi tekoajatteluksi. Varsinkin jos ne ovat kuorrutetut arvovallalla ja kyseenalaistamattomalla itsetärkeydellä. Seuraava tarina on tosi ja kuvaa selkeästi sitä ulkopuolisen ”ajattelun” tilaa, johon koulusivistys nykyisellään usein johtaa:

Teini-ikäisellä Saanalla on pahoja pelkotiloja ja pakkomielteitä: Hän ei uskalla lähteä kotoaan, vaan on vähitellen tottunut turruttamaan pelkoaan, ehostautumalla loputtomasti kylpyhuoneessa. Jotta Saana saisi hyvän ja itsevarman olon, hän tarvitsee usein yli kymmenen tuntia laittautumiseen. Siitä on myös tullut tapa ja päivittäinen rutiini: hän viettää kylpyhuoneen rauhassa, laittautuen lähes koko päivän. Hän ei pääse kodin ulkopuolelle juuri koskaan. Saana ei uskalla tehdä juuri mitään muuta kotonaan, koska perfektionismi ottaa hänestä vallan ja kyseinen suoritus on vietävä loppuun, äärimäiseen väsymykseen saakka, sillä pikkutarkka mieli löytää aina jotakin lisättävää jo tehtyyn, joka muutenkin edistyy erittäin hitaasti, koska valmista ei edes haluta saada aikaan, sillä mitä sitten tekisi - joutuisi ehkä kohtaamaan itsensä ja elämäntilanteensa. Siksi Saana oleilee mieluiten kylpyhuoneessa - siihen hän suuntaa kaiken energiansa - tai on nollatilassa, eli istuu pyjamassa passiivisesti eteensä katsoen, tai TV:tä tuijottaen. Välillä Saana on niin raivoissaan perfektionismipakkomielteelleen, että hajottaa kylpyhuoneessa paikkoja ja huutaa tuskaansa pitkinä huutoina.

Saanan elämän pattitilanne on jatkunut useita vuosia kun vain vasemman aivopuoliskon avulla ajattelemaan opetetut, täynnä sisäänhengitysenergiaa ja keinotekoista itsevarmuutta olevat, ja pätemisentarve-elämäntavasta voimansa saavat tunneälyhavaintokuolleet kouluoppineet saapuvat koejärjestelmineen, joiden avulla saadaan tietää mikä ihmistä vaivaa. Tarkoitus on saada paperilla olevia kysymyksiä täyttämällä ja testejä tekemällä selvyys Saanan vaivaan. Papereiden täyttelyn ja pitkän testauksen mukaan Saana on kuitenkin terve… Hänellä ei ole mikään! Omaiset valaisevat tilannetta usein ja monipuolisesti hoidosta vastuussa olevalle moniammatilliselle likinäkötiimille, mutta teoreettinen ajattelu ja ulkopuolinen, elämästä tyhjäksi niistetty viisaus vetävät pidemmän korren: Saana on terve, koska testit niin sanovat. Organisaation seuraava porras, eli sosiaalihuolto, joka on puolestaan ulkoistanut ajattelunsa edellä mainitulle tiimille, levittelee käsiään. Siksi Saana ei saa terapiaa, eikä hänelle myönnetä lääkärintodistusta työkyvyttömyydestä, jotta hän saisi sairaspäivärahaa. Pattitilanne jatkuu vuosia. Mistä tällainen elämästä vieraantuminen, toisen asemaan asettumiskyvyttömyys ja tunneälyn kuolema on perimmiltään peräisin?

Em. kaltaista ajattelun ulkoistamisesta löytyy nykyään paljon muitakin esimerkkejä. Niiden yhteinen nimittäjä on mainittu vääränlainen, päälleliimattu, opittu ja keinotekoinen tapa ajatella. Tämä ajattelutapa on peräisin kulttuurievoluution hedelmien hengettömästä siirtämisestä ja oman ajattelun hylkäämisestä ja vaihtamisesta sopimattomaan malliin. Tämä päälleliimattu ohjelmointi on tapahtunut paikassa, jonka nimi on koulu.

Tämänkaltaiselle provosoivalle näkemykselle voidaan helposti osoittaa kritiikkiä: eikö juuri koulu ole se instanssi, joka meidät on pelastanut ja näin pitkälle vienyt. Tähän on kuitenkin vastattava: Se on vienyt eteenpäin, mutta kehittänyt samalla huomaamatta teoreettisen ulkoisen lähestymistavan ja laiminlyönyt aidon sisäisen kehityksen. Osin tämänkaltainen edistyminen on myös silmänlumetta, sillä sen avulla tuotettu ulkoinen materia ei todella lisää onnellisuuttamme ja rappio kukkii paitsi rakenteissa, myös ihmisten mielissä. Koululaitos ei ole kyennyt tarjoamaan todellista näkökulmaa ihmisyyteen, vaan tarjoaa usein leluja kunnianhimon ja näennäisen kasvun rakennustarpeiksi. Päälle liimattu itsekeskeisesti individuaali ihmisyys on sen aikaansaannos ja se synnyttää yhä enenevää painetta, kun kylmä tekosivistys lyö yhä suurempaa kiilaa todellisen minän ja keinotekoisen malliminän väliin.