Ennen ensimmäisen vuosituhannen loppua tehtiin voimakas viisauden maailmaantuontiyritys, jossa maan päälle syntyi kerralla suuri määrä viisaita sieluja, jotka onnistuivat löytämään toisensa yhteistyön hengessä ja saivat käytettävissä olevista aikakauden aineksista ja sisäisestä syvyydestä aikaan kompromissin, joka sisälsi paljon viisauden tunnusmerkkejä. Näihin viisauden kehittymisen edellytyksiin kuuluivat mm: kehittyneintä osaa koskeva selibaatti, kasvissyönti, pidättäytyminen alkoholista, yksinkertainen elämäntapa ja puhtauden aate. Näiden edellytysten riittävän täyttymisen johdosta ja syystä Kataarien opetuksiin kuuluivat sitten oivalletut universaalit totuudet, kuten: jälleensyntymä, sen toistumisesta vapautuminen, vihkimys korkeampaan viisauteen, väkivallattomuus ja suvaitsevainen asenne kaikkia kohtaan. Seuraava yhteenveto Kataarien yrityksestä tuoda viisautta maan päälle on suurelta osaltaan peräisin Gnostilaisen seuran materiaaleista. Kyseinen vähitellen kannattajakuntaansa länsimaissa lisäävä seura on loistava nykyajan versio siitä viisauden maailmaansaattamistyöstä, joka Kataareilta 800 vuotta aikaisemmin väkivaltaisesti evättiin:

Kataarilaisuus eli katarismi oli gnostilaisuuden ja manikealaisuuden pohjalta Balkanilla 900-luvulla syntynyt uskonto, joka levisi toisen vuosituhannen alussa länteen aina Atlantille saakka. Sen vahvin vaikutusalue oli Etelä-Ranskassa, mutta 1100-luvulla kataareja oli Ranskan lisäksi Espanjassa, Saksassa, Belgiassa, Italiassa, Turkissa, Kreikassa, Ukrainassa, Bulgariassa ja Balkanin maissa sekä jonkin verran myös Englannissa ja Venäjällä. Etelä-Ranskan kataareja kutsuttiin myös "albigensseiksi", koska heitä oli erityisen runsaasti Albin kaupungin seuduilla.

Nimitys "kataari" tulee kreikan kielen sanasta katharos, joka tarkoittaa puhdasta. Kataarit katsoivat edustavansa puhdasta kristinoppia toisin kuin katolinen kirkko, joka oli vallan uskonto.

Kataarit olivat säilyttäneet alkukristilliset jäseneksioton rituaalit, jotka katolisesta kirkosta olivat aikoja sitten kadonneet. Alkukirkon tapaan he ottivat seurakuntaan pyrkijän ensin katekumeeniksi eli opetettavaksi, kunnes hän oli valmis vastaanotettavaksi seurakunnan yhteyteen kasteen liiton kautta. Tällöin pyrkijä lupasi luopua kaikesta pahasta. Hänestä tuli silloin "uskollinen", eli Pistis, josta saattoi kehittyä "täydellinen", eli Teleios.

"Täydellisyydellä" tarkoitettiin kataarien keskuudessa kiinteää yhteyttä hyvään ja olemuksellisen eheyden saavuttamista. Kataarilaisuudessa oli suhteellisen pieni joukko varsinaisia täydellisiä kataareja, joita kutsuttiin myös "valituiksi", "vanhoiksi" tai "hyviksi ihmisiksi". Täydellisten joukossa oli sekä miehiä että naisia. Muut kataarit olivat tavallisia ideologian syvästi ymmärtäneitä ja heitä oli suuri joukko. Kataarit esittivät jyrkät moraalia ja elintapoja koskevat vaatimuksensa täydellisille, mutta tämän vastakohtana osoittivat suurta suvaitsevuutta ja vapaamielisyyttä muita ihmisiä kohtaan.

Täydelliset olivat läpikäyneet vihkimyksen ja sen merkiksi vastaanottaneet eräänlaisena Pyhän Hengen tulikasteena sakramentin, josta käytettiin nimitystä "lohdutus": latinaksi consolamentum. He uskoivat kuolemansa jälkeen kykenevänsä kohoamaan Valon maailmaan tarvitsematta enää koskaan jälleensyntyä.

Täydelliset pukeutuivat mustaan pellavakaapuun, jonka vyönä oli yksinkertainen nyöri. He elivät selibaatissa ja pidättäytyivät sukupuolisuhteista. Heidän ruokavalioonsa kuului vain kalaa ja kasviksia, mutta ei lihaa eikä viiniä. Täydelliset antoivat lupauksen pyrkiä parhaan kykynsä mukaan noudattamaan elämänohjeenaan Jeesuksen Vuorisaarnaa.

Katarismi opetti, että ihminen koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä. Tämä oppi oli keskeisenä osana alkukristillisten vuosisatojen gnostilaisuudessa ja manikealaisuudessa, vaikka Konstantinopolin kirkolliskokous oli julistanut uskon yksilöllisen sielun olemassaoloon harhaoppisuudeksi.

Katarismi opetti lisäksi, että on olemassa ”pahan periaate”, jonka seurauksena pahuus on vallitseva tekijä maailmassa, mutta tuomittu lopulta häviöön taistelussa Hyvää vastaan. Kataarit uskoivat, että jokaisen ihmisen sielussa taistelevat keskenään Hyvä ja paha. Heidän mielestään Hyvä on jokaisen ihmisen tosi olemus ja paha ihmisen ulkopuolinen kiusaus, joka esiintyy ihmisessä Hyvän rajoituksena.

Katarismin mukaan ihminen on langennut oikeasta henkisestä olemuksestaan ja hänen vähittäisen puhdistumisensa välttämätön edellytys on jälleensyntyminen. Kataarien oppeihin kuului myös dualismi: Jumala ja paholainen, valo ja pimeys, totuus ja valhe, hyvä ja paha, taivas ja maa, aika ja ikuisuus. Katarismi opetti, että Jumalan pohjattoman rakkauden vuoksi kaikki sielut lopulta täydellistyvät ja pelastuvat. Kataareilla Graal oli sen ikuisen lähteen symboli, josta jumalallinen Rakkaus alati virtaa.

Katolinen kirkko piti Etelä-Ranskan kataareja eli albigensseja harhaoppisina ja koki näiden vaikutusvallan uhaksi omalle toiminnalleen (jälleen valta astuu peliin). Tämän vuoksi kataarien tukialueille lähetettiin kirkonmiehiä, jotka yrittivät palauttaa heidät "oikeaan uskoon". Tämä ei kuitenkaan tuottanut tulosta, joten kataarit julistettiin kirkonkiroukseen vuonna 1148. Vuonna 1163 Toursin kirkolliskokous sääti, että kataarit tuli vangita ja heidän omaisuutensa takavarikoida. Lopulta vuonna 1179 kirkko kehotti alueen ylhäisöä käyttämään voimakeinoja kataareja vastaan, mutta kehotusta ei noudatettu, sillä useat ylhäiset olivat itsekin kataarien edustaman gnostilaisuuden kannattajia: maailman johtaminen viisaudella oli hiuskarvan varassa toteutua…

Kun kataareja ei kyetty eliminoimaan maallisten ruhtinaitten avulla, paavi Innocentius III määräsi kirkon siirtymään voimakeinoihin ja julisti kataareja vastaan ristiretken. Noin 20 000 lauma-ajattelun läpäisemää miestä Saksasta, Englannista ja Ranskasta liittyi paavin joukoissa tähän albigenssiristiretkeen ja otti varustukseensa tunnukseksi ristin. Ristiretkeläiset valtasivat ensimmäiset kataarien asuttamat kaupungit vuonna 1209 surmaten tarkoitushakuisesti tuhansia viisauden aatteen maailmaantuojia. Kaupunkien asukkaat – sekä kataarit että myös katoliset – taistelivat ristiretkeläisiä vastaan rintarinnan, sillä heille uskontoa tärkeämpää oli halu estää maahantunkeutujien pääsy kotikulmilleen.

Kerrotaan, että ristiretkeläiset kysyivät kristityltä apotti Arnaud Amaurylta, miten he oikein erottaisivat toisistaan kunnon katolilaiset ja maallikkokataarit ja Amaury vastasi: "Tappakaa heidät kaikki. Jumala tunnistaa kyllä omansa." Kyseisen asenneilmapiirin vallitessa rauhaa puolustavat kataarit ja kaupunkilaiset joutuivat taistelemaan henkensä edestä, mutta valloittajien ammattimainen ja yhtenäinen armeija oli voimakkaampi ja se sai haltuunsa kaupungin toisensa jälkeen. Myöhemmin apotti Amaury ylpeili voitostaan Paaville lähettämässään kirjeessä: "Meidän miehemme eivät säästäneet ketään, arvoasemaan, sukupuoleen tai ikään katsomatta. Tämän suuren surmatyön jälkeen koko kaupunki ryöstettiin ja poltettiin, kun jumalallinen kosto raivosi ihmeellisesti". Jumalan teot ja ihmisen valta sekoittuivat tarkoitushakuisen apotin houreisessa mielessä pahemman kerran. Hänen maallinen valtansa kuitenkin lisääntyi, sillä paavi palkitsi hänen jumalallisen urhoollisuutensa Narbonnen arkkipiispan arvolla.

Uusi paavi Honorius III, joka oli maailmanhistorian vaa’ankieliasemassa, jatkoi ristiretkeä ja onnistui saamaan sille myös Ranskan kuninkaan Ludvig VIII:n tuen. Hänen tuellaan kataarien surmaaminen jatkui vuosikymmeniä. Vuonna 1244 ristiretkeläiset onnistuivat kymmenen kuukauden piirityksen jälkeen valloittamaan kataarien hallussaan pitämän Montsegurin linnakkeen. Ristiretkeläiset antoivat kataareille kaksi vaihtoehtoa: joko katua harhaoppisuuttaan ja kääntyä katolilaisuuteen tai kävellä roviolle. Kerrotaan, että noin 200 kataaria valitsi vapaaehtoisen kuoleman tulessa! Heidän karmallinen palkintonsa tulee olemaan käsittämättömän suuri ja usean elämän päähän ulottuva!

Kataarien viimeinen tukikohta oli Queribus, jonka ristiretkeläiset onnistuivat valloittamaan vasta vuonna 1255. Tämän jälkeen vähälukuisiksi käyneet seurakunnat siirtyivät asumaan luonnon muovaamiin kalkkikiviluoliin Ariegen laaksoon, jonne he muun muassa rakensivat kalliokirkkoja. Komein näistä oli Lombrives'n luola, jota nimitettiin "albigenssien katedraaliksi". Inkvisitio ei kuitenkaan jättänyt edes kataarien rippeitä rauhaan. Vuonna 1328 viimeisen kataariseurakunnan n. 500 jäsentä pakeni Lombrives'n katedraaliluolaan, mutta inkvisition käskystä luolan kapeat sisäänkäynnit muurattiin umpeen. Kun ulospääsyä ei ollut, seurakuntalaiset nääntyivät vähitellen nälkään ja janoon. Luolassa kyyhöttäneet miehet, naiset, vanhukset ja lapset kuolivat totuuden puolesta, mutta katolinen kirkko saavutti maallisen "voiton" ja se sai rauhassa jatkaa tyhjän, jäykän ja sielunkehitystä viivästyttävän aatteensa edistämistä.

Jälkimaailma on luonnehtinut kataarien järjestelmällistä tuhoamista yhdeksi kristikunnan historian murheellisimmista ja kuvottavimmista rikoksista. On arvioitu, että ensimmäisen albigenssiristiretken alkaessa kataarien kokonaismäärä Etelä-Ranskassa olisi ollut suurempi kuin katolisen kirkon kannattajien määrä: viisaus oli pääsemäisillään oikeutettuun hyvyyden ja totuuden valtaan. Maallinen väkivalta kuitenkin taas voitti. Järjestelmällinen oikeauskoisuuden nimissä tehty joukkomurha on karmaiseva osoitus siitä, kuinka sydämettömästi ja vallanhimoisesti katolinen kirkko suhtautui gnostilaisiin, jotka itse eivät halunneet pahaa kenellekään.