Mistä edellisen luvun Saanan tapauksessa on kyse? Kuinka hän oli jäänyt mielensä ansaan. Meidän on tunnettava pakkomielteen synnyttävän torjutun pelon mekanismi ja voittamiskeino, jotta voimme edetä myös omalla elämäntiellämme. Myös henkisellä tiellä tulee vastaa kohta, jossa esiin nousee pelko. Kaiken pelon ominaisluonne on sama. Miten sitä tulee käsitellä? Miten se voitetaan, jotta eteneminen voi jatkua?

Kaiken taustalla on pelon tunne ja toiminnan muuttaminen varmuuden vuoksi, jottei pelättävää asiaa tapahtuisi. Pelko itsessään ei voi vahingoittaa ihmistä, mutta sen johdosta muutettu toiminta aikaansaa ongelman ja antaa sille valtaa. Sitä edeltää kuitenkin sisäinen paine, jota ilman se ei myöskään voi ilmetä.

Lapsuudessa pelon toteutumattomuuteen perustuvat varmistukset ovat lähes kaikille tuttuja. Jos mieli sisältää painetta ja ristiriitoja, voi pahimmillaan jäädä samalla tavalla pelon orjaksi, kuin Saana on jäänyt. Mitä hänelle tapahtui?

Saana on viisivuotias hiljainen tyttö. Hän ei suutu helposti. Saana on eri tavoin oppinut että suuttuminen on paha juttu ja koska hänen luonteessaan on perfektionistisia taipumuksia, hän oppii olemaan tunnistamatta kiukkuaan. Kiukku kuitenkin on sisällä, mutta sitä ei havaita. Kun Saanalle huudetaan, hänen ilmeensäkään ei värähdä. Hän ei tunnista tilannetta ja eikä omaa vihaansa. Tämä kehittää sisäisen ristiriidan ja sisäistä painetta, joka odottaa suuntaajaansa.

Kun Saana on kaupungilla vanhempiensa kanssa, hänelle tulee ajatus, jonka juurisyy lepää em. sisäisen paineen synnyttämässä ketjun ensimmäisessä lenkissä: En saa astua laattojen saumojen päälle, ettei tapahdu mitään pahaa. Hän tietää että se ei ole totta, mutta astuu kuitenkin varmuuden vuoksi vain laatan keskelle. Saana on pieni syrjään vetäytyvä tyttö joka viettää paljon aikaa omissa mietteissään ja hänellä on paljon sisäistä luovaa energiaa. Myöhemmin hän leikittelee usein vastaavilla ajatuksilla, mutta on ryhtynyt varmuuden vuoksi tekemään pelon ohjaamalla tavalla: Hänen on oltava portaikon ensimmäisellä tasanteella, ennen kuin ovi napsahtaa kiinni. Hänen on tehtävä asiat tietyssä järjestyksessä, muuten voi tapahtuu jotain kauheaa. Saana ei itsekään oikein uskalla ajatella mitä se voisi olla, mutta sitä ei tapahdu jos toimii tietyllä tavalla. Vähitellen Saana alkaa kokea pientä helpotusta, kun hän muuttaa toimintaansa pelon sanelemana. Hän alkaa kiintyä ongelmaansa ja sen helpotusmekanismiin. Sisäisen paineen energia alkaa järjestyä uudella tavalla. Pelko saa vähitellen lisää valtaa muutetusta toiminnasta.

Kun Saana tulee murrosikään hänellä on vaikeaa. Hänen paineilleen ei ole pakoputkea. Sisäinen kiukustuminen kiertää mielessä kierroksen ja koska sitä ei tunnisteta, muuttuu epämääräiseksi sanattomaksi ahdistukseksi: Sitä täytyy lääkitä jotenkin, jotta se lievittyy ja pysyy poissa. Saana on saanut uuden ihannemallin, jonka huomaamattaan valjastaa sisäisen paineensa käyttöön: hän alkaa meikata. Kun hän lukitsee kylpyhuoneen oven ja aloittaa pitkän prosessin, olo samalla vähitellen lievittyy. Mutta kun lähdön hetki koittaa ahdistus alkaa taas nousta. Saana ei huomaa, että se liittyy lähtemisen moniin epävarmuustekijöihin, vaan pitää sitä vain ahdistuksena, joka on ehostuksen prosessin avulla ensin meikattava pois. Hän siis jatkaa ja samalla ajantaju katoaa. Saana vain jatkaa ja jatkaa ehostautumista, sillä aina on jotakin pientä lisäämistä ja korjaamista. Kaikki sujuu äärimmäisen hitaasti. Saana ei muista syödä ja hän väsyy. Hän jatkaa kuitenkin sitkeästi. Lopulta on kulunut kymmenen tuntia siitä kun hän aloitti. Kauppa jonne hän oli menossa, on jo mennyt kiinni. Saana ei ole syönyt koko päivänä.

Saanan suuri luomiskyky on valjastettu neuroosin palvelukseen. Hän on myös puolitietoisesti päätellyt, että ei kannata tehdä mitään muuta luovaa, koska siitä seuraa ongelmia: monesti sisäinen paha olo vain vahvistuu, jos yrittää tehdä jotakin haastavaa ja vaikeaa. Hän puntaroi koko elämäänsä sisäisen olonsa perusteella, huomaamatta, että ololle on ehto. Samalla tapahtuu niin, että se suunta vahvistuu, jota tehdään paljon ja se taas näivettyy ja unohtuu mitä tehdään vähemmän, tai ei lainkaan. Vähitellen Saana on ajautunut tekemään elämässään vain yhtä asiaa ja kaikki muu on vähentynyt minimiin ja toimii vain väliaikatekemisenä varsinaista pääsuoritusta odotellessa.

Entä mitä Saanan, tai sellaisen ihmisen joka kärsii muunlaisista peloista, täytyisi tehdä? Hänen tulisi tiedostaa ongelmansa todellinen luonne, eikä nähdä sitä sen väärän kuvan läpi, jonka kautta hän on sitä oppinut kyseenalaistamatta katsomaan. Sen jälkeen on löydettävä voimaa ja määrätietoisuutta ajaa ongelma alas, samalla tavalla kuin se on syntynyt: on lopetettava toiminnan muuttaminen, joka tähtää pelon kohteen loitolla pitämiseen. Tämä aiheuttaa aluksi voimakasta ahdistusta, mutta sitä ei saa tulkita niin, että se johtuu lievittävien toimien puutteesta. Kun toimintaa ei muutetakaan ja suoriteta epänormaaleja ja asiaan kuulumatottomia liennytyspakkomielteitä, tämä aiheuttaa aluksi ahdistuksen kasvua; suuriin mittoihin. On tärkeää kestää tämä vaihe. Tilannetta ei saa tulkita väärin, eli siten, että: ”jos lopetan varmistavat ja turruttavat toimet, ahdistus kasvaa ja kasvaa, eikä rajaa ole. Tarvitsen siis pakkomielteitäni.” Tilannetta voi verrata suoraan kovien huumeiden käyttäjän tilaan: lopettaminen aiheuttaa niin pahan olon, että sitä ei yleensä haluta kohdata, vaan lykätään loputtomasti. On todennäköistä, että moni OCD potilas tarvitsee tässä vaikeassa kohdassa ulkoista apua. On myös mahdollista että tässä lopettamispäätöstä seuraavassa tilapäisessä ahdistuksen kasvukoetuksessa ei onnistuta ensimmäisellä kerralla, vaan yrityksiä tarvitaan useampia. Lopulta ylitys onnistuu kuitenkin varmasti: se on laki. Ongelman rakenne alkaa myös yritysten seurauksena vähitellen murentua.

Kun pahin on takana seuraa toipilasvaihe: Pelko, jolla on selvä muoto, tai epämääräinen tiedostamattomaan piilotettu hahmo, nostaa päätään vielä jälkeenkinpäin, sopivissa tilanteissa. Tällöin on tärkeää pitää mielessä vain kaksi asiaa:

1). Pelon tunnetta ei pidä tukahduttaa. Pelko yksin ei voi aiheuttaa uhkaamaansa ongelmaa, vaikka pelottaisi niin että vatsaa kouristaa. Sille ei saa tehdä mitään. On vain jatkettava pelkäämistä ja seurattava sen kaarta. Se menee lopulta ohi ja lievittyy. Loputtomiin se ei voi jatkua.

2). Toimintaa ei saa muuttaa pelon sanelemana, suuntaan tai toiseen, vaikuttaakseen siihen ja saadakseen sen loppumaan: On vain tehtävä sitä mitä oli tekemässä, ja tehtävä sitä niin, kuin tekisi ilman pelkoa (ja jatkettava pelkäämistä millään tavalla vastustamatta sitä, kuten edellisessä kohdassa todettiin). Älä tee tai jätä tekemättä mitään pelon vuoksi. Pyri toimimaan siten, kuin toimisit ilman ahdistusta ja pelkoa. Älä pyri turruttamaan pelkoa, sillä siitä se saa voimansa ja vaikutusmahdollisuutensa.

Se joka toimii näin, kulkee ongelman vähentämisen suuntaan ja lopulta edessä on aika, jolloin on samantekevää syntyykö pelkoa vai ei, koska tiedetään että sillä ei ole valtaa ja näin pelon esiinnousu käy yhä harvemmaksi, kunnes se loppuu. Aluksi kuitenkin on muistettava, että pelko palaa ajoittain: usein juuri silloin, kun ihminen luulee ja toivoo siitä päässeensä. Siitä ei siis tule hankkiutua eroon, vaan sillä on aina oltava lupa syntyä. Aluksi tehdään kuitenkin toistuvasti se virhe, että kun pelko taas nostaa päätään, tehdään havainto, että sitä on jonkin aikaa jo hieman tukahdutettu. Kun pelkoa ilmenee ja siitä luullaan ja toivotaan jo päässeen eroon, sitä tulee tukahdutettua: prosessi tarvitsee kuitenkin suurta avoimuutta.

Kun ihminen on vielä liudentumisprosessinsa sisällä, on hyvä antaa luovuudelleen suuntaa ja antaa vanhojen mallien energialla tilaisuus virrata johonkin uuteen: Piirtäminen, maalaaminen, laulaminen, soittaminen, kirjoittaminen, tai mikä tahansa luova, aikaansaava ja taitoja kartuttava toiminta on tarpeen. Eräs ongelman alkusyistä onkin se, että passiivisessa kulttuurissamme on sijaa vain passiivisille viihderiippuvuuksille ja kuolleen tiedon vastaanottavalla ja pohdiskeluttomalle omaksumiselle: tämä ei sovi luovalle ihmiselle, vaan hänen notkea mielensä kehittää omaa ”luovaa tekemistä”: kun hänen kehitykselleen ei ole suuntaa, hänen tukahdutetut energiansa ottavat kaoottisen suunnan. Tavallaan siis sairastumisen ensiehto on meitä ympäröivässä yhteiskunnassa: se on sairas.

Saanan tapauksessa pelko on jo unohdettu ja sen päälle on kasautunut niin paljon materiaalia, että sen alkujuuret ovat hukassa. Siksi useissa tapauksissa on vaikeaa päästä em. prosessiin. Ihmiselle on kehittynyt persoonallinen rakenne, jossa esimerkiksi jännitystä aiheuttava asia ei sitä juuri aiheutakaan. Tämä on mahdollistanut valheellisen minäkuvan synnyn. Jos esimerkiksi puheen pitäminen ei jännitä, on usein (ei tietenkään aina) kyse torjunnasta, joka peittää varsinaisen tunteen ja tästä liian ahdistavien tunteiden peittelystä on tullut tapa. Juuri tämän kaltaista tunnustamatonta ja tunnistamatonta materiaalia päätyy sitten varsinaisen ahdistuksen polttoaineeksi ja tämänkaltaisesta muunnosta alussa mainittu ensiehto, tai ”suuntauksen odottajapaine” on muodostunut. Todellisten tunteiden esiinkaivaminen on siis tarpeen.

Mikäli pelon taustalla on voimakas ahdistus, kuten Saanan tapauksessa, alkusyyn löytäminen on olennaista. ”Neuroosi” josta ei paradoksaalisesti haluta päästä eroon, vaan tilanne halutaan toistuvasti nähdä vääristyneesti ja sabotoidaan ja vähätellään sen voittamiseen pyrkivää kehitystä, pitää sisällään hätähuudon. Siksi varsinaisen ongelman ilmenemistä ei haluta todella ja perimmiltään vaimentaa, ennen kuin perustassa piilevä alkusyy on tiedostettu ja käsitelty. Olkoonpa kyseessä pakkomielle, anoreksia, tai vaikkapa huomattava lihavuus, taustalla on lähes aina jokin suuri ongelma (tai aiotun elämäntien löytämisen viivästyminen ja vaikeudet). Sen esiin nostaminen on tärkeää. Kyseisen muuntuneen hätähuudon poistamispyrkimystä sabotoidaan siksi toistuvasti, eikä siitä haluta todella eroon, ennen kuin varsinainen ongelma on löydetty. Siksi yllämainittu alasajo ei aina yksin riitä, vaan tarvitaan psykoterapiamaisia keinoja alkusyyn muistojen energian vapauttamiseen. Myös taitava, psyykkiset lainalaisuudet ja elämän kokonaisuuden tunteva hypnoterapeutti voi olla suureksi avuksi, johdattamalla traumatisoituneen ihmisen (sanaa potilas ei tulisi käyttää) vähitellen lapsuuden ja edellisen elämän kipupisteiden tieostamiseen ja sitä kautta ”käsittelöitymiseen”.