Elämme lukuisten epäterveiden vaikutusten keskellä vaikeaa aikaa, jonka pimeässä mutta vaikeasti tunnistettavasta syöverissä omasta edusta ja arvovallan pönkittämismateriaalista riisuttu totuus kiinnostaa vain harvoja. Leiriytyminen ja kuplassa eläminen on vallitseva käytäntö ja asemia suojelevaa, ja vastapuolen asemaan asettumishalutonta vastakkainasettelua löytyy monenlaisista asioista. Äärimmäinen ja syvähavainnon silmät sulkeva murskaskeptisyys, sekä totaalinen ja rannattomille tantereille johtava herkkäuskoisuus ovat yleisimmät vastakkaiset äärinavat, joiden välille ei löydy sopua. Ne piilevät myös useiden luutuneiden maailmankuvaismien perustoissa. Molemmilla on laaja levinneisyys ja usein niitä on vaikeaa tunnistaa, eikä vähiten siksi, että objektiiviseen tunnistamiseen pyrkivä yleensä seisoo huomaamattaan jommassakummassa näistä perusleireistä. Näin on myös tiedon ja tutkimuksen alueella:
Skeptinen lähestymistapaismi: ”sitä ei ole olemassa jota ei voi meidän välineillämme todistaa, tai vääräksi osoittaa”, on opinkappale ja keinotekoisesti omaksuttu lähtökohta. Se toimii moitteettomasti tietyillä alueilla ja on siksi saanut paljon jalansijaa ajattelussa. Osittuneesti maailman ilmiöihin ulottuva todistettavuusajattelu on kuitenkin huomaamatta johtanut todellisen oivallusperusteisen ajattelun kuihtumiseen ja tehnyt siitä pääasiassa opitun tiedon muistelua, jossa ei ole ytimeennäkemisen henkeä. Kysymys: miten, ja voimakas työskentely sen parissa on muokannut yleisen ilmapiirin ja jopa kyseisen maailmanlähestymistavan piirissä työskentelevien ihmisten aivoaluekombinaation (Aivot ovat muokkaantuva elin: ne osat, joita käytetään paljon, vahvistuvat ja vastaavasti ne joita ei käytetä – tässä tapauksessa ihmisyyden kannalta erityisen keskeistä aluetta, tietynlaista herkkyyttä vaativaa, mutta ihmiselle luontaista ”miksikysymyspohdiskelusektoria” – surkastuvat) sen suuntaisiksi, että kysymys miksi on kadonnut näköpiiristä, ja mieletöntä kyllä, sitä pidetään usein jopa mielettömänä. Näin ajattelu on lopullisesti ulkoistettu tutkimuksille ja kokeille, joita siteerataan kaavamaisesti. Lisäksi tutkimuksia tehdään ja tulkitaan turhan usein vallitsevan näkemyksen ja vinoutuneen kehityssuunnan näkökulmasta ja joskus jopa oman edun, tai eturyhmän nimissä. Huolimatta ulkopuolelta katsovasta jäykkyydestään, skeptistieteellinen maailmanlähestymistapa on kuitenkin hyvin tarpeellinen suuntaus, joka on merkittävästi vähentänyt taikauskoa.
Toisaalla esiin on röyhkeästi noussut salaliittoteoreettinen maailmankuva, jossa äärimmäisen mielikuvituksellisia asioita väitetään sitkeästi todeksi ja niiden ympärille kehitellään keinotekoisia todistuksia ja väärää logiikkaa. Löytyy tuulesta temmattuja teorioita liskoihmisistä, väitteitä siitä että kuuta ei ole, tai siellä ei ole käyty. Joidenkin järjestelmällisesti suollettujen ja alun perin poliittisia tarkoitusperiä sisältävien huhumyllyjen alullepanijat antavat myös ymmärtää, että muutamat eliittisuvut, jotka harjoittavat saatanallisia riittejä, johtavat maailmaa ja haluavat kokonaan maailman valtiaiksi. On jopa kehitetty kattoteorioita, jotka yhdistävät kaikki saman suunnitelmallisen maailmanhallintapäämäärän alle, liittäen kokonaisuudeksi lähes kaiken populääreimmän salaliittomateriaalin, aina äärimmäisen järjestäytyneistä Ufotarkkailijoista rikkaiden sukujen maailmanvalloituspyrkimyksiin. Viihdettä etsivät ja ajallemme tyypillisen syväoivalluspuutteisen ulkoisen muisteluajattelutavan (jonka mukaan asia voi olla niin, tai ehkä näinkin) vaivaamat etsijät sortuvat helposti näiden karismaattisten ja älykkäiden harhaanjohtajien houkuttelevalle mielikuvitussanomalle. Salaliittoteorioiden suoltajia ja edelleenkehittäjiä kiehtoo totuuden sijaan yleensä asema, maine, oikeassaolontarve, viihde, eri mieltä olemisen avulla massasta erottautuminen ja raha. Asian tekee vaikeaksi se, että jotkut salaliittoteoriat saattavat olla tottakin.
Nämä molemmat ääripäät nojaavat juurettoman omaksumistiedon kaavamaisen toistamisen, sovittujen tietojen liiallisuuspänttäämishalvauksen, syvätiedon siirrettävyysuskon ja muisteluajattelun mahdollistamaan perustaan, joka on vaivihkaa muodostunut vallitsevaksi tavaksi ”ajatella”. Näin on huomaamatta syntynyt tila jossa syvyyssuuntaan tapahtuvan oivaltavan ajattelun puute tekee havaitsijan sokeaksi viitteenomaisten asioiden havaitsemiselle. Kun kaikki ulkoiset informaatioluonteiset tiedot lepäävät samalla nyanssittomuuden viivalla, kokonaisuuden havainto vääristyy ja syntyy ehdoista kumpuavia lopputuloksia ja väärää yhdistelyä. Tämä johtaa osittuneen vinosuunnan vahvistumiseen ja sen ehtoperustalla lepäävän maailmankuvan näennäiseen oikeutukseen. Viitteenomainen tieto, joka vaatii ”ajatuksen hyppyä” (Ajatuksen hyppyä ei ole todellisesti olemassa. Se on olemassa ainoastaan ilmoitustiedon ja sovittujen käsitteiden tavalla ajattelevalle, harhautuneelle ja syvänäkökyvyttömälle mielelle, joka on tottunut jäykistämään käsiteltävän asian yhdeksi sovituksi käsitteeksi, eikä voi nähdä että todellinen asia on käsitteen takana oleva merkitys, ei käsite itse. Siksi käsitteen voi vaihtaa ja se tulisikin usein vaihtaa, ydinoivalluksen suunnan säilyttämiseksi. Näin haettu merkitys täsmentyy, saa uusia kuvailevia merkityksiä ja muuttuu siksi mitä se todella on, sen sijaan että olisi vain raudasta muodostettu muuttumaton malli, herkkää oivaltamista vaativasta asiasta) muuttuu vieraaksi omaksumistietoon tottuneelle ja hän torppaa sen ylenkatseellisesti, omaa seuraamiskyvyttömyyttään tunnistamatta. Se ei hänen näkökulmastaan mitenkään eroa uskomuksista. Nyanssittoman informaatio- ja käsitesovitun muistelutiedon harjoittaja vaatii ylpeänä käsitetäsmennyksiä yksinkertaisista ja merkityksettömistäkin asioista, keräten näin samalla valtaa senhetkistä ja myöhempää pätemistä ja oikeassaolontarvetta varten. Totuudelle itselleen leiriytyminen, vallankeruu ja linnakkeiden puolusteluun ajautuminen ovat tietenkin tuhoisia.
On myös muita, lopulta eripuraa vahvistamaan päätyviä alkusyitä: Aikamme suurimpia ja alkuperäisimpiä vääristäjä on bisnesajattelun vähittäinen tunkeutumien kokonaisvaltaisesti elämämme. Emme ole sen ulottumattomissa juuri koskaan. Moninainen mainosteollisuus muokkaa huomaamatta arvojamme ja halujamme, ja kilpailusta on tullut arkipäivää. Kaupankäyntiajattelun johdosta ihmisiä ”opetetaan” yhteiskunnan rakenteisiin sisäänkirjoitetun, vaikeasti havaittavan piilosanoman avulla jo pienestä pitäen ajattelemaan, että muut ovat hyötymistä varten ja elämä omaa nautintoa varten. Usein ihmiset ovat jo niin tottuneita hyödyntämiskapitalismin rivien väliin kirjoitettuun sanomaan, että he eivät pidä sen vääristävää vaikutusta kovinkaan olennaisena, jopa puolustelevat sitä. Etupäässä puolustelua harjoittavat kuitenkin ne, jotka saavat sen rakenteista hyötyä.
Selvemmin havaittava meitä ympäröivän globaalin ilmapiirin vääristymiskehityksen muoto on se itsestään selvä seikka, että jotkut suurvaltapoliittiset toimijat käyttävät häpeilemättä hyödykseen valhetta ja totuuden muokkausta. Tietyissä maissa uhrataan valtavia summia rahaa yleisen mielipiteen muokkaamiseen, valeuutisten tehtailuun ja hämmentämiseen. Kansallisen kunnian talutusnuorassa olevat kansalaiset saadaan helposti uskomaan totuuden kaavussa olevaan omaan ja valtakunnan etuun ja tämä lisää osaltaan vastakkainasettelua ja väärinkäsityksestä syntyviä vihan mahdollisuuksia. Totuus ei kuitenkaan muutu, vaikka sitä ympäröivät hämäyskulissit saadaan näyttämään miltä tahansa. Ainoastaan huomaamaton pahoinvointi lisääntyy jollakin alueella, eikä sen aikaansaamaa sylttytehdasta enää tunnisteta. Taitavat totuudenmuokkaaja-agitaattorit kääntävät myös tämän totuuden puutteen synnyttämän pahoinvointipaineen usein omien valtarakenteidensa tueksi ja vierittävät syyn järjestelmällisesti vaikkapa vieraan vallan niskoille. Kun tätä tekee riittävän sitkeästi, räikeäkin valhe alkaa näyttää totuudelta - varsinkin niiden silmissä, joiden käsityskyvyn esiinmanipuloitu viha on jo aikaisemmin turmellut – ja taas vastakkainasettelu lisääntyy.
Kun moninaisista lähteistä kumpuava väärä materiaali lisääntyy valtavaksi, todellinen totuus hukkuu massaan ja muuttuu epäkiinnostavaksi. Siksi nykyään törmää usein käsitykseen, että totuutta ei ole; on ainoastaan lukuisia eri näkökulmia. Lisäksi ulkoisen ajattelun teoreettishengetön, tunneälystä tyhjäksi niistetty ja keinotekoisesti vastaansanomattomaksi tehty lähestymistapa aikaansaa sen, että kieltäjien leirillä on aina mahdollisuus kiistää ja herkkäuskoisella leirillä aina mahdollisuus väittää vastaan. Se että totuus on jossakin siellä välillä, ei tunnu kiinnostavan juuri ketään. Moninaisten paineiden ja ristiriitojen rasittama ihminen kuuluu mieluummin samanmielisten etuja ja arvostusta kohottavaan leiriin ja puolustelee sen asemia, kuin että luopuu niistä ja katsoo maailmaa avarammin. Samalla saa usein purettua paineitaan tahallisen väärinymmärtämisen ja sielunrakenteen olennaiseksi varaventtiiliosaksi muuttuneen paheksumisharrastuksen avulla.
On jopa mahdollista, että maailma ei tule selviämään totuuden kadottamisen ja sen etunäkökulmaan vaihtamisen prosessista, vaan ajautuu kaaokseen ja yhteiskuntien tuhoon. Olemme väärällä tiellä, eikä kosminen laki päästä sen vääristävää suuntaa koskaan etenemään liian pitkälle. Mikäli ylitämme tietyn rajan, joka on se, että harhautuneita jotka eivät enää usko totuuteen on riittävän paljon, eikä paluuta hämäävien rakenteiden suuren määrän vuoksi enää ole, ei ole myöskään paluuta ilman ”ulkoista väliintuloa”, jonka ihmiskunta aikaansaa lainmukaisesti itse: Nykyiset maailman voimasuhteet perustuvat toisiinsa nojaaville rakenteille: jos totuuden tukipalkit lahoavat, seuraa sortuma joka saattaa johtaa ennennäkemättömään sotapuhdistukseen…
Mikä on mahdollisuutemme? Se, että luovumme polarisaatiosta ja halusta linnoittautua. Se on toiminnallinen asenne, jota on mahdollista muuttaa. On muistettava, että mikään ei ole mustavalkoista. Usein jotakin maailmankuvaa kannattamaan ajautuva ajattelee tiedostamattaan pelkistetysti näin: ”Koska tässä maailmanlähestymistavassa tämä asia on eittämättä hyvää ja totta, siinä on kaikki muukin hyvää, tai jos sen kanssa vastustavalla kannalla olevissa ajattelutavoissa on selvästi jotakin huonoa ja epätotta, kaiken muunkin täytyy olla epätotta.” Tämänkaltaisen ajatussuunnan on tultava mahdottomaksi. Meidän on muistettava, että esimerkiksi tieteellinen tieto ei ole aukotonta, eikä ylety joka asiaan, eikä vaikkapa huuhaaksi leimattu ole koskaan kokonaan sitä. Todellinen totuudenetsijä etsii totuuksia kaikesta ja tekee itse ilman auktoriteettia omat johtopäätöksensä; ylpistymättä: Usein kilpailevan aikamme malli ja ylivoimaisten ympäristörakenteiden egoa painottava sanoma saa harhautuneen ihmisen kuitenkin käyttämään hyväkseen nämäkin mahdollisuudet ja toteamaan: ”minä tiedän, miten tämä asia on”, muuttaen asian pätemisentarpeen keppihevoseksi - ja leiriytyminen täydellisyysverhon taakse jatkuu: todellinen totuus versoo kuitenkin nöyrästä ja egottomasta asenteesta sillä ”puhdas sydän” näkee asiat oikeassa valossa ja keskinäisissä suhteissa.
Nykyajassa on havaittavissa positiivinen suuntaus joka on enemmän kuin tilapäinen trendi: Kautta maailman ihmiset vannovat rakkauden nimeen: usein tosin hieman päälleliimatusti, mutta toivo elää silti. Riittääkö se, on toinen kysymys. Arvoliberaali näennäiskehitys saattaa torpata sen voiman: Eräs totuuden katoamisen massavaikutus tällä rakkauspuheen alueella on se, että mistään kovaäänisimpien ryhmien totuudeksi huutamasta ei haluta olla eri mieltä ja aggressiivisten ja äänekkäiden marginaaliryhmien valtaetupuhetta toistetaan ja kierrätetään, aikaansaaden sen kasvua ja vakiintumista. Väärin käsitetyn rakkaussanoman toinen ongelma se, että lähes kaikki on myös ulkoisesti sallittua ja ok. Tämän seurauksena suvaitaan rappiota mikä on jo johtanut siihen, että monet lähestyvät ”totuutta”, vai omasta persoonallisväritteisestä näkökulmastaan: ”totuus on se, mikä on hyvä sulle” on paitsi vastenmielinen osoitus valintatalohenkisyydestä, myös avain rappioon.
Aikamme tragediaksi on muodostumassa se mikä sitä alun perin nosti ja auttoi: Kulttuurievoluution hedelmät kehittivät meitä aluksi ylöspäin; kiihtyvällä vauhdilla. Tämä sai meidät uskomaan että syvällistä tulkintaa ei tarvita: siteeraamme vain uutista tai tutkimusta, lähteistä lapsellisen tarkasti kiinni pitäen ja totuus aukeaa. Paitsi että kantaaottamattomuuden asenne muodostaa samalla voimakkaan kannan, luoden inhimillisesti vääristyneen näkökulman ja viestien väärästä ylisuvaitsevasta neutraalisuudesta - jonka tietämättömiä uhreja olemme - myös tietomäärä jota ei hallitse enää kukaan tarvitsisi kipeästi tulkitsijaa, nyanssipitoista arvottajaa ja kokonaisnäkijää. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä ulkoisen juurettoman muisteluajattelun ja osittuneisuuden saatua niin suuren painoarvon ja koska syväajattelu on epäherkkyyden vuoksi kadonnut näkyvistä: Aina ilmaantuu joku joka vaatii keinotekoisesti sovitun mallin kanssa korreloivaa, pintafaktauskonnollista ja viitteenomaisesta syvällisyydestä tyhjäksi riisuttua tiedeuskotunnustusta - jonka todellinen tarkoitus on usein todistella esittäjän omaa älykkyyttä. Hän saa vastakaikua, koska muuhun ei enää aivokombinaation vääränlaiseksi kouluttaneen lähestymistapaerheen myötä yleensä kyetä. Siksi usko ajan hengessä tulkittuihin, mutta vain karkeimman materiaalisen osan maailmasta avaaviin tutkimuksiin on kova. Mistä tämä asenne on perimmiltään peräisin?