Näistä edellä mainituista sekavista ja vaikeasti hahmotettavista syistä tiede uskoo sattumaan. Koska se uskontojen naiiviudelle oikeutetusti loukkaantuneena kieltää viimeiseen asti kosmisen intelligenssin havainnon, se joutuu järjettömille tantereille, jossa uskotaan että sattuma on liittänyt partikkeleita toisiinsa niin, että muodostuu täydellisen uskomatonta jatkumoa ja tarkoituksenmukaisuutta. Pelkkää ihmeellistä prosessia tunneälyttömällä ”mitenmetodillaan” tutkiessaan se on hyväksynyt itseliittymisen mahdottoman harhan sellaisenaan. Loistava ja monissa muissa asioissa loistavasti toimiva tiede ei kuitenkaan oikeasti muuttuisi miksikään, vaikka se hedelmöitettäisiin luovan ja järjestävän järjen idealla.

Lisäksi myöskään tajuntaa ei voi ottaa itsestäänselvyytenä joka on, ja jonka on siis täytynyt syntyä kyseisen sattumapelin uskomattomana sivutuotteena. Oletus on kestämätön ja todistamaton, kuitenkin se kuuluu tieteellisen oletusdogmiston huomaamattomiin oletuksiin. Juuri tässä on aikaisemmin mainitun epäherkkyyskehityssuunnan ydin: Ihminen, jota on juuria ymmärtämättömästi ja ilman oivallustietoa opetettu niin ajattelemaan ja joka on saanut tästä ajattelutavastaan ryhmähierarkiassa kohoamisedun, saattaa mielellään uskoa niin. Se että usko on mieletön, ei enää haittaa, jos uskovia on riittävän paljon ja he ovat asemavaltansa huumaamia: heillä menee lujaa. Mikäli on tottunut ilmoituksenomaisen tiedonlaatuun, jota jaetaan auktoriteettiperusteisesti, ei enää osaa antaa juuret näkevälle oivallustiedolle arvoa.  Lisäksi, mikäli totuudenlähestymistapa on keinotekoisesti jäädytetty etsimään maailmasta vain niitä puolia, jotka sen havaintohaaviin voivat jäädä, ollaan osittuneen sektoritotuuden kaiken muun ulostyöntävällä vinokehitystiellä. Usein se alkaa pitää olennaisia kysymyksiä jopa mielettöminä. Käsitys vahvistuu ennakkoluulosuojatun tiedekuplan sisällä, jossa riittää tutkimista, eikä ulos ole halua tai tarvetta kurkistella.

Tieteen testattavuusvaatimus on keinotekoinen määritelmä, joka rajaa todellisuutta. On perusteetonta rajata sen tutkimuskyvyn ulottumattomissa oleva ulkopuolelle ja olemattomaksi. Se yltää useammin objektiiviseen pintaan, muttei juuri lainkaan subjektiiviseen syvyyteen. On kuitenkin syytä edelleen perusteellisesti painottaa, että joissakin asioissa kyseinen keksitty metodi toimii loistavasti, vaikka joissakin sen avulla saadaan ulkopuolelta vain valjuja kuvia, jotka täytyy tulkita ja tulkintakyky usein ontuu, koska sitä ei ole harjoitettu.

On tietenkin kova väite, että tulkintakykyä ei olisi harjoitettu. Sehän kumpuaa asiantuntemuksesta ja aiheeseen vuosikausia perehtymisestä. Lisäksi parhaat älyt on yleensä valjastettu tieteellisen tutkimuksen piiriin. Näin on. On kuitenkin muutakin: Älynkäyttö on vallitsevan keinotekoisen vaatimuksen vuoksi ohjautunut kaavamaiseen, pirstaloituneeseen ja ”tekniseen” suuntaan, koska tietynlaiset vaatimukset sitä sinne vääjäämättä ajavat. Se aivojen muokkaussuunta, joka nykyään on vallalla ja johon koulu liian varhain ajaa, synnyttää tietyn tyyppistä ajattelua, joka johtaa tiettyyn lopputulemaan. Tuo lopputulema on vahvistunut vuosisatoja. Koska parhaat tieteentekijät kvalifoituvat koulumaailman huipulta ja sen muokkaavan suodattimien läpi, tietyt älynkäyttösuunnat eivät pääse esiin, vaan sukupolvisella vallankäytöllä aikaansaatu näkökulmasidonnainen sektoritotuus elää, jatkuu ja voi hyvin. Tämä vallankäyttö saa alkunsa velvollisuudentunnosta sukupolvista jatkumoa kohtaan. Siinä on uskonnollisia piirteitä, eikä sitä haluta kyseenalaistaa.

Kouluopetus on kysyvän sijasta ilmoittavaa, eikä omaa syväpäättelyä suosita. Lisäksi älyä ohjataan huomaamatta käyttämään itsekkäisiin päämääriin, ei muiden hyödyksi. Tämä sulkee merkittävän oven. Aidoksi ihmiskunnan auttamiseksi naamioitu nobelintavoittelukilpa johtaa tutkimusta usein lopulta merkityksettömille alueille, jotka siksi paljastuvat vasta, kun karut elämänkohtalot heittävä synkeitä varjoja elämäntielle.

Pahin ongelma on kuitenkin se, että kyseiseen koulusta alkavaan ja siis ahkerimpia oppilaita eniten saastuttavaan aivomuokkaukseen ja sitä seuraavaan älynkäyttötapaan tottunut tulee lähes sokeaksi viitteenomaiselle tiedolle. Se on ainoa tiedonlaji, joka voi ulottaa tietonsa syvyyssuuntaan. Vallitseva näkemys kuitenkin varoo sitä huolellisesti: Jos kyseistä aivoaluetta ei harjoiteta, se kutistuu. Jos se taas on harjoitusta saanut ja sen suunta on siis alkanut riittävän varhain, koulun vasemman aivopuoliskon opetukset tuntuvat vierailta, eikä kyseinen lapsi läpäise seulaa: Häntä ei kiinnosta kaavamainen ja vääriä asioita alleviivaava koulu, vaan hän vieraantuu, ohjautuu kiinnostuksissaan muualle, ei saa tilannetta muuttavaa valtaa ja auktoriteettia, vaan valta on niillä, jotka kouluun tietyn yksipuolisen aivosuuntansa vuoksi sopivat ja jotka näin sitä suuntaa myöhemminkin haluavat vahvistaa. Kyseisellä vallassaoloryhmällä on myös auktoriteettikaramellejä, kuten, vaikuttavia koneita ja laitteita, jotka terävällä älyllään ovat kunniansa kiihdyttäminä valmistaneet ja joiden kehitystyössä on takana sukupolvien siirtotietoevoluutio. Niiden hienous saa ajattelemaan: ”He ovat oikeassa kaikessa.”

Tilanteen tekee vielä pahemmaksi se, että kyseiseen tiedonlajiin ja älynkäyttötapaan tottunut ei osaa vaivihkaa muuttuneesta näkökulmastaan käsin nähdä em. viitteenomaisen tiedonkyvyn arvoa, vaan leimaa sen mututuntuman kanssa samaan kastiin. Hän varoo visusti sitä, joka olisi kipeimmin tarpeen. Siihen olisi jo kuitenkin parasta tottua lapsesta saakka. Lasten koulukapina johtuu suurelta osin juuri tämän vajeen alitajuisesta tiedostamisesta: ”En halua kaavamaistua. En tahdo sektoroitua. En tahdo astua kunnianhimon kilpakentälle.”

Raju esimerkki: Kyseinen nykyhetken päättelykyvyn ongelma näkyy esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa kyseistä teoria- ja ilmoitustietolähestymistapaa yksipuolisesti harjoittanut teoreetikko tuodaan johonkin käytännön taitoa vaativaan tilanteeseen. Sanokaamme vaikka rakennustyömaalle. Suurista alkuluuloista huolimatta perustaltaan yksinkertaiset toimet eivät ota luonnistuakseen, koska ajattelu toimii teoriaa muistelevasti, eikä muistitietoa ei ole. Se on ensin teoreettisesti hankittava. Ajatuksen hyppyyn tottunut ja merkitystä teorian sijaan elämässään painottanut sen sijaan kykenee heti tarttumaan toimeen, vaikka ei olisi ennen kyseisiä töitä tehnytkään. Tämänkaltainen esimerkki on tietenkin helppo ymmärtää väärin ja kieltää, esimerkiksi tietyn alkutiedon tarvitsemissyystä, mutta se joka yltää tarkoitettuun ymmärtää asian helposti.

Toinen esimerkki viitteenomaisen tiedonkäytön älystä on runoilija: Hän on harjoittanut vaikeasti ymmärrettävän tekstin sisäännäkevää tulkintaa ja tullut siinä hyväksi. Ts. hän on samalla kehittänyt niitä aivoalueita, jotka tästä tekstin sisäännäkökyvystä ovat vastuussa ja ne ovat vahvistuneet. Hän näkee vaivatta ja välittömästi, mitä asialla haetaan. Jos paikalle tuodaan esimerkiksi matemaattista päättelyä liian yksipuolisesti harjoittanut henkilö, hän on puolestaan loukkaantunut sekavasta tekstistä ja vaatii siihen täsmennyksiä ja sovittujen käsitteiden järjestelmää. Hän ei myöskään pidä sitä lainkaan arvokkaana tai olennaisena, vaan näkee sen ainoastaan kaaoksena, jonka voi tulkita mielivaltaisesti ja kaipaa kaavamaista matemaattista kauneutta, johon on tottunut.

On myös valaisevaa ajatella, että melkoisen monet ihmiskunnan neroista ovat olleet lukihäiriöisiä. Esimerkiksi Albert Einsteinin, oletetaan kärsineen Dysleksiasta, eli lukihäiriöstä. Nykyisen aikakauden eräällä suurimmista visionääreistä Richard Bransonilla on lukihäiriö. Yhdellä elokuvahistorian suurimmista nimistä Steven Spielbergillä on diagnosoitu lukihäiriö. Myös harvinaisen pitkän, nerokkaan näyttelijänuran tehneellä Tom Cruisella on lukihäiriö. Maalaustaiteen eittämättömällä nerolla Pablo Picassolla oli lukihäiriö. On myös lukuisia muita: Dysleksikot ovat yliedustettuina nerojen sarjassa. Mistä tämä kertoo: Lukihäiriöinen on oppinut päättelemään tekstin, sen sijaan, että lukisi sen ilmoituksia. Tämä on olennaista. Kun tästä ”väärästä” alkusuuntauksesta tulee tapa, se jää pysyväksi ominaisuudeksi. Ihminen ei muistele vaan päättelee. Myöhemmin, hän voi lukea (ja kokemustensa kasvussaan muillakin tavoilla löytää) mielin määrin tietoa ja säilyttää sen merkityksen kautta ymmärtäen.

Päättelyn materiaali voi myös kehittyä, uudelleenyhdistäyä oivalluksiksi ja kasvaa. Tosin muut, joiden suuntana ei ole päättely, mutta jotka nauttivat nykyopetusmetodin mukaisesta auktoriteettivalta-asemasta, väheksyvät dysleksikon mahdollista kykyään ”syvänähdä”. He toteavat sisäisesti: ”et voi tietää tuota, koska mekään emme tiedä ja sinähän olet tyhmempi kuin me.” Kun oppii lukemaan merkityksiä, ei usein lue sanaa kunnolla, vaan katsoo ainoastaan sen kokonaiskuvaa ja yrittää arvata sen edellisten sanojen suunnan perusteella. Muut taas lukevat sanaa kirjain kirjaimelta ja kehittyvät tässä nopeiksi. He muuttuvat kuitenkin omaksujiksi, koska vyörytys on liian voimakasta ja teksti tietyn tyyppistä: se ei ole kysyvää vaan ilmoittavaa.

 Kaikki on siis kiinni alkusuuntauksesta. Siksi tietovyörytystä ei pidä aloittaa liian varhain. Irrallisia tietoja liian varhain keränneellä on myös toinen vaara: Hän saattaa ennen syvätiedolle kypsymisikäänsä - joka on huomattavan myöhään, yleensä vasta yli kaksikymmenvuotiaana - alkaa pitää irtotietovarastoaan merkittävänä ja koska sen avulla ei näe syvyyssuuntaan, todeta ylpeästi, mutta tietämättään näkökulmasidonnaisesti: ”Emme voi tietää tuonpuoleisista: Skeptikot ovat oikeassa.” Kun päättely kerran on tehty ja kenties lausuttu ääneen, se ei enää juurikaan muutu. Näin tapahtuu kahdesta syystä: Kerran sanomaansa ei nykyisen kulttuurin huomaamattomassa manipulaatiopaineessa helposti myönnetä vääräksi – edes itselleen. Toisaalta väärän tiedonomaksumislaadun kasvu vain jatkuu ja jatkuu: Tietoa pidetään informatiivisena ja ilmoituksenomaisena omaksumistietona, joka on kopioitu siirrännäinen. Ihmisestä on tullut kirjanoppinut muistelija, jonka päähän tietoa siirretään. Tätä laihaa ainesta sitten sovelletaan ja muokataan. Sitä lisätään myös kokeiden tulosten seurauksena ja liitetään muistelutietoainekseen.

Ei ole lainkaan merkityksetöntä, minkälaista painotusta eri oppiaineiden kesken pidetään koulun kiivastahtisessa opetussuunnitelmassa, joka on siis samalla aivojenmuokkausprosessi. Useimpia aineita ollaan ajauduttu opettamaan rautalangasta vääntämisen tavoilla ja oikean aivopuoliskon näkökulmista, ilman että oppilaan tulee itse ponnistella aukkojen täyttämiseksi. Esimerkiksi äidinkielen kielioppi on puhtaasti vasemman aivopuoliskon tapa hahmottaa kieltä. Tietynlaisille oppilaille se jää vieraaksi. Jo valmiiksi vasenaivopuolisko-orientoituneita se puolestaan suosii. Lisäksi nykyään liiaksi painottunut kielten opetus tapahtuu myös edellä mainitun kaavamaisuuden mukaan: Tämän alkusuuntauksen avittamana lapsi oppii sitten esimerkiksi englannin kielisestä TV-ohjelmasta poimimaan ennen kaikkea uusia sanoja, sen sijaan, että poimisi niistä merkityksiä. Toki hän tekee molempia, mutta painotus on siinä, mikä alkusuunta hänelle on tarjottu. Lisäksi energiaa ja aikaa on käytettävissä vain tietty määrä. Lopputuloksena lapsi osaa kieltä, muttei ymmärrä ajatuksen hyppyä tarvitsevia asioita - ei enää opi myöhemminkään, vaan tottuu rautalangasta valmiiksi väännetyn ilmoitustiedon laatuun, pitäen sitä ainoana oikeana.