Totuutta hämääviä rakenteita on nykyään paljon. Niiden taustalla on yleensä jonkin ryhmän tai yksilön etu: usein valta, maine, tai materiaaliset hyödyt. Totuuden hämäämisestä on tullut niin arkipäiväistä ja osin hyväksyttävääkin, että toteamme usein kyynisesti elävämme totuuden jälkeistä aikaa. Uskonnot jotka väittävät olevansa totuuden asialla, ovat usein jo ennen tekstiensä muodostumisvaihetta altistuneet samalle prosessille: sokeasti seuraavat massat uskovat mitä tahansa, kunhan joku on joskus lausunut hyvin piilotetut etunsa Jumalan nimessä.

 Paljon lupaava tiede ei puolestaan löydä ulos keinotekoisesti muodostamansa totuudenlähestymistavan vankilasta, vaan vaatii ensin tappamaan terveeksi kehitetynkin tunteen ja katsoo sitten nyanssitajunsa menettäneellä puusilmällään kokonaisuudesta suodatettuja epäolennaisia harmaan sävyjä, eikä koskaan onnistu kokoamaan hajottamaansa palapeliä oikein. Filosofia on puolestaan kuollut ja muuttunut teoreettisen luonnontieteellisen tutkimuksen hännystelijäksi ja inhimillisillä sivuseikoilla sofistisesti spekuloivaksi näennäissyvälliseksi jargonautomaatiksi.

Näiden keskeisten vaikuttajien epäonnistuminen tehtävässään, on luonut ihmiskunnan yksilöiden ympärille arvottomuuden ja egopainotteisen elämäntavan rautaisen muurin. Muuri on vahvistunut hengellisessä tyhjiössä painiskelevien ihmisten välisestä voima/valtamittelystä ja kilpailuasenteesta, joka on kehittynyt huomaamatta vallitsevaksi käytännöksi. Nämä toimintatavat, joiden sisään olemme huomaamatta kasvaneet, ovat jättäneet meihin lumouksen joka vahvistaa egoa edelleen: ”Minun on oltava jotakin muiden silmissä. Minun on etsittävä mahdollisimman paljon henkilökohtaista alempaa nautintoa, kuten seksiä ja viihdettä ja ”ylempää” nautintoa, kuten mainetta ja valtaa, olkoonkin, että mikään määrä niitä ei koskaan riitä, ja nautintoilon tuntemiskyky heikkenee jatkuvasti, luoden tilaa yhä pidempiaikaisille tasapainottavan sieluntuskan aikakausille.”

Tämänkaltaiset sekä ulkoiset että sisäiset prosessit ovat johdattaneet meidät epäherkkyyden tilaan, josta käsin maailma näyttäytyy tietynlaisena. Näkökulmamme puhtaaseen totuuteen ei enää sijaitse esteettömän näköalan kukkulalla, vaan alarinteen reuna-alueen kivikkoisessa pusikossa, josta käsin näkyy vain se totuuden maiseman suunta joka on tällä hetkellä edustettuna. Muiden elementtien edessä seisoo itsekkyyden, korkean nautintoriippuvuustason, kiireen, auktoriteettisuskon ja älyllisen ylpeyden kivinen vuorenseinämä ja orjantappurapensaikko.

Pahinta ongelmassa on se, että alarinteen kapean sektorin pusikossa saneluvaltaa saanut auktoriteetti ei voi havaita tilaansa ja vaikka sen huomaisikin, ei sitä kunnolla halua tiedostaa, sillä saavutettu, vaivihkaa riippuvuudeksi muuttunut etuasema toimii esteenä. Näennäisjoviaalista etuoikeutettujen ryhmähengestä ja jääviydestä muodostunut este on liian voimakas kiihoke, varsinkin kun sen ulkopuolella on tarjolla ainoastaan ylenkatsetta ja ylpeyden ryhmähengestä kotoisin olevaa pilkkaa:

Tieteellinen maailmankuva on kohonnut valta-asemaan – suurelta osin siunauksellisen oikeutetusti – kun usko-uskonnot ovat paljastuneet riittämättömiksi saduiksi. Sen perustassa on kuitenkin ammottavia aukkoja joiden ratkaisemiseksi on käytetty mielikuvituksellisia teorioita, tai ne on siirretty lepäämään toistaiseksi. Kyseessä on mm. tajunnan ongelma, järjettömän kaaoksen paradoksaalinen itsejärjestyminen ja materian alkuperä. Nämä peruskysymykset eivät ole ratkaistavissa tieteen keinotekoisella totuudenlähestymistavalla ja ne myös vääristävät muita tieteellisen rakennuksen yläpäässä tehtyjä havaintoja. Jos rakennuksen perustus puuttuu, se ei kestä, vaan kivisetkin seinät halkeilevat ja se uppoaa vähitellen soiseen maahan.